Tomatoes

Valokuvaus. Hiljaa hyvä tulee.

Valokuva. Sellainen yhdistelmä neuronisynapseja ja aivosähköja että oksat pois! Miettikää, aika hurjaa ylipäätään on se, että me nähdään jotain tai edes ollaan täällä olemassa. Huh. Mulla on ollu pientä eksistentiaalista kriisiä tässä viime aikoina. Lähinnä, että mikä hemmetti on elämän tarkoitus ja kuka mä oon ja keitä nuo kaikki muut on ja miks me ollaan ja miks meistä asiat tuntuu siltä kuin tuntuvat..

Mutta valokuvaaminen on kivaa. Siinä on nyt sellainen rentouden fiilis. Keskikesän huolettoman keskioluen maku, lämpimän saunan hönkäisy hiljaa narisevan oven auetessa, työttömän ihmisen kevyt arkipuuro ja napanöyhdätön päivä 🙂

Terttutomaatteja kuvauksen kohteena.
Pieni espressokuppi kirjan päällä
Nahkakantinen muistikirja, käsityötä
Osittain syöty omena ja kirja. Lukeminen tuo viisautta.
VIntage espressokuppi ja tyhjä sivu.

Tuolla toisaalla tämän blogialustan uumenissa kirjoittelin siitä miten olen ottanut itselleni tiettyjä rutiineja päivään. Yksi niistä on se, että pitää otta yksi kuva päivässä, käsitellä se ja julkaista tuolla mun @markorossigraphy instassa. Ideana ois saada kehitystä ja fiilinkiä kuvaamiseen. Sama homma kuin kirjoittamisen kanssa, istu ja kirjoita, kuvaamisen suhteen se on, ota kamera käteen ja kuvaa. Muuten ei hommat etene.

Onko sulla jotain rutiinia/tapaa/keinoa miten pidät kuvaamisen ”hengissä?”


Tätä instatiliä mä oon vakoillu vähän ja välillä vähän enemmän. Jotain todella viehättävää näissä kuvissa on ja samalla ei ehkä mulle mitään. Outoa, kiinnostavalla ja salamyhkäisellä tavalla nuo kuvat silti kiehtoo. En osaa määritellä yksittäistä palasta, ehkä se on mallien asentojen asenne, kuvafeedin värimaailman vibat, instatilin nimi.. Ei sen niin väliä, tykkään silti 🙂 Käykää kattomassa insta @maipictureskuvanvoimaa ja netti maipictures.fi

Maipictures kuvan voimaa

  • Shutterstock: 4,48$
  • Mostphotos 0,25€

Vielä en taida jättää mun päiväduunia! Ai niin, eihän mulla oo sellasta..

Valokuvaus. Keikka(ko?)

Sain ehkä melkein elämäni ensimmäisen valokuvauskeikan 😀

Olin auttamassa kaveria sen taloraksalla ja otin siinä sivussa muutamia fotoja Tokinan laajiksella. Paikalla oli samaan aikaan hirsikehikon pystytysporukka ja sen omistaja tuli sitten heittämään sitä sun tätä läppää kahvitauolla. Mukavan tuntuinen häiskä. Kysäs sitten, että teenkö ihan ammatikseni kameran kanssa hommia kun kerta järkkäri ja tollanen linssikin löytyy.

”No ihan vaan harrastuksena ja no ehkä joskus tulevaisuuessa taitojen karttuessa toki keikkaakin vois sivutoimisena tehhä. Et en mie mikkään pro ole.”

Kaveri kuitenkin kysäs, et voinko laittaa pari kuvaa tulemaan sille spostilla ja mie suostuin.

Parin päivän päästä tuli sposti ja häiskä kyseli, että paljonko maksas jos kävisin kuvaamassa heille saman kohteen valmiina jonakin aurinkoisena päivänä. No pe…le!!! Hitto, tottakai!! Paljon mie voisin siitä pyytää? Mitä ne oikein noissa valokuvausryhmissä on asiasta puhunu? Siihen hintaan, ettei sitä vituta tehdä.. Mutta omien taitojen mukaan.. Hmmm.. Lasketaas:

  • Kuvaamiseen menee aikaa about 1,5h, eli 35€x1.5= 52.5€
  • Editointiin 2h= 70€
  • Matkat yht 50km, eli 0,43e/km = 21,5€
  • Yhteensä siis 122€ + alv24% ja matkakulut päälle = 172.78€

Mites siitä noin paljon tuli? Onko toi kallista, oonko laskenu ees sinnepäin tämmösen vasta vuoden kuvanneen amatöörin hinnan? Mitäs nuo ammattikuvaajat ottaa? Tsekkaus valokuvaajat.fi sivustolle ja siellä on tuntiliksalle laitettu hintaa 196€ ekalta tunnilta ja seuraavilta tunneilta 105€. Oho. No, en mä ainakaan tuohon nähden ole kallis ja nuokin liksat varmaan on paljon kovempia jollain gurukuvaajalla..

No mitä mä vastaan sille? öh..

”No satasella tosta varmaan selviää plus alv päälle”.

Vtu. Ja vielä tuli huono omatunto pyytää sitä hunttia.. Ja epäilys, ettei se varmasti ota noin kallista settiä kun kännykameralla saa ihan hyvin niiden sometarpeisiin fotot.. perhana. Noh, meni jo.

Parin päivän päästä tulee vastaus: ”No tähän kohteeseen ei enää kuvia tarvita, jätkät kerkes ottaa ja ne laitettiin jakoon. Mut katotaan sitten seuraavien urakoiden aikaan uudestaan.”

Huokasin helpotuksesta. Olin jo kerenny ottaa uudet kuvat kohteesta ja huomasin, että ne on melko shittiä. Enhän mä vielä osaa fotoilla rakennusten kanssa varsinkaan tuolla laajiksella. Vai oisitteko ite menny myymään tämmösiä kuvia?

Eihän tässä ole mitään suoraa? Ja alaosan vois rajata pois, plus ehkä tän ois voinu stäkkäillä kolmesta eri valotuksesta? Ja melko tiukka rajaus, vähän löysemmin sivuista.
Photarilla pois etualan keppi, nurkan valkonen rätti ja etuoven katoksen pilarin viereinen sötös. Ja myös tässä kolme eri valotusta?
Tässä on jo ehkä jotain ideaakin omasta mielestä. Mutta liian tumma. Photarilla taivasta tummemmaksi ja talolle enempi valoa.
Tässä ois pitäny siivota sisältä tuota sälää pois ja tähän kans 3 valotusta?

Joten, nyt vaan nenä kiinni youtuben tarjontaan rakennuskuvaamisen osalta ja sitten kentälle harjottelemaan. Ihan vaan jo sen takia, että jos soitto/viesti sattuu tulemaan et nyt niitä kuvia hop!

Ja oon lukenu aika monet keskustelut eri foorumeilta tuon hinnottelun osalta. Mutta haluaisin kysyä, että paljonko ootte ottanu teidän ekoilta ”ei tuttavapiirin” keikoilta hintaa? Ja millä osaamisella/kalustolla ootte sen tehneet?


Tällä kertaa ”Wau” -efektin sai aikaan divine_forest niminen yhteisötili. Ihan hemmetin hienoja fotoja puista ja metsistä! Oon myös lukemassa tällä hetkellä Peter Wohllebenin Luonnon salainen verkosto ja puiden salattua elämää, joten tämä oli helppo valinta!


  • Shutterstock: 3,98$
  • Mostphotos: 0€

Valokuvaus. Tekemisen pelko

Muistin, että miehän tein tossa kuvaushuuman ensi-innoilla tämmösen ”making of” videon tämän vuoden huhtikuussa. Sain idean tuohon kuvaan instan bookstagrammista ja jäin miettimään miten sen vois toteuttaa. Mikä vois pölistä tarpeeksi hyvin? No jauhot!!

”Kultsuu!? Onko meillä pöliseviä jauhoja?”

”Täh? Mitä, ei kyllä, et sinä, mihin sinä niitä tarttet?”

”Yhteen testiin..”

Ja siitä se lähti. Kaksion avokeittiön pöytä tyhjäksi, spotti paikoilleen (35e softbox-setistä) ja vaimo kirjan ja jauhojen sekaan. Eikä mulla vielä tuolloin oikein ollut hajua miten kameran eri säätöjä oikein käytetään. Kunhan pyörittelin Nikonin eturullaa ja ihmettelin miten hemmetissä nuo manuaaliset säädöt voi ikinä oppia..

Alkuun olin, että mitä ihmettä tässä pitäs tehä, mutta siitä se vähän kerrassaan lähti muotoutumaan. Pääasia oli, että uskalsin aloittaa. Lähdin liikkeelle. Se oli tässä se juttu.

Mulla on välillä huono tapa olla tekemättä asioita mitä en osaa tai mistä en oikein teidä mitään. Ja ihan vaan sen takia, kun se pohjimmiltaan on pelottavaa. Mitä jos epäonnistun, mitä jos tästä ei tuu mitään? Mitä jos tähän käytetty aika onkin pois jostain merkityksellistä mistä en edes tiedä?

Paskat. Tommoset ajatukset saa vaan lamaantumaan. Sun täytyy lähteä liikkeelle, sun täytyy antaa itselles lupa epäonnistua ja huomata, ettei ne ole mitään maailman loppuja. Niistähän voi vaikka oppia jotain 🙂

Ja tuon jos vielä vaikka sais itelleen sisäistettyä..

kirja_01


Ja sitten tämän kertainen inspiksen lähde (haluan esitellä täällä blogissa aina yhden tyypin instan, joka tavalla tai toisella saa mun ajatukset ja ideat hyrräämään tai sen kuvat vaan pysäyttää ja niitä jää ihailemaan):

@saarapho

saarapho

Saaran pohjoisen kuvissa tihkuu luonnon karuutta ja rosoista kauneutta. Mie tykkään!! Ja oon samalla hyvällä tavalla vähän kateellinen. Mun silmiin Saara on löytänyt jo sitä omaa tyyliään, mikä mulla on vielä hakusessa. Näitä kuvia katellessa alkaa itellä myös toi vaellusjalka nykimään, tonne pohjoseen pitää taas päästä!!

Seuraavaan kertaan!!!


 

Money made in shutterstock: 3,73$

Images upload: 51

Valokuvaus. Kateellisuus.

Instan feedi pyörii, sormet näpyttelee tuplasydämiä ja mielessä nakertaa ajatus, että miten ihmeessä jengi saa tollasia kuvia ja miksi v—ssa tolla kuvalla on tuhansia tykkäyksiä ja mun samanlaisella on vaan kaks tykkäystä. Ärtymys kasvaa, kateus polttaa ja inspiraatio romahtaa. Paskat, mitä mieltä on fotoilla, kun noi muut on niin paljon parempia muiden mielestä. Pyh, meen pelamaan pleikkaa ja häviän kaikki matsit Fortnitessä, paremmille. Itken lopulta itseni uneen vessan nurkassa. 

No ei se ihan noin mene, pientä draamaa ehkä saatoin lisätä tekstiin. Mutta pointti on sama. Mä myönnän, ihan rehellisesti, mua välillä ärsyttää ja käy kateeks instassa pyörivät saman tyylin miljarditykkäysten fotot. Miks?

A. Mä en ainakaan vielä osaa kuvata sellaista

B. Mu kalusto ei yllä teknisesti lähellekään samaa tasoa

C. Mun pieni ja mahtaileva ego on loppujen lopuksi melko nössö

D. Mun pieni ja mahtaileva ego pitää itseään aina niin kovin erityisenä ja loukkaantuu kun sitä ei hemmotella

E. Mä oon niin pirun laiska kehittämään itseäni ja tekemään duunia asioiden eteen (osittain ja kausittain)

Mut sitten mä sain eräältä tyypiltä tälläsen viestin yhteen mun fotoon instassa:

0510-2018-1124365208021037197150

”Yks vaikeimmista asioista oppia on se, että tekee sellaiset kuvat, joista itse pitää, eikä välitä mitä muut sanovat. Valokuvaus on taidetta ja kaikilla on mielipiteet, mutta vain kuvaajalla se oikea.” @markkuvuotila_glamour


Niin totta ja pätee myös moneen muuhunkin luovaan hommaan. Mutta jos ajatellaan asioita kylmästi bisneksen osalta, niin ne muiden tykkäykset ovat isolta osalta avaimia onneen. Noh, mä en tee mun kuvilla isoa bisnestä (shutterissa oon saanu jo melkein 4$ mun fotoista, ostin jo ferrarin pihaan) ja pääosin itselle kuvaamisen tarkoitus onkin… hmmm… hetkinen… enpäs tarkkaan tiedäkään..

Eli miks mä kuvaan? Mitä syitä mä siihen löydän? (Nämä tulee nyt suoraan ja sensuroimattomina)

  • Haluan oppia uusia asioita
  • Haluan tienata sitä kautta
  • Haluan saada arvostusta mun taitojen perusteella
  • Haluan kehittyä
  • Kuvaaminen saa mut intoutumaan
  • Kuvaaminen saa mut menettämään ajantajun
  • Kuvatessa mä oon vaan siinä hetkessä
  • Kuvalla voi pysäyttää hetken ja fiiliksen
  • Kamera tuntuu hyvältä kädessä, myös imagollisesti
  • Syy lähteä ulos, syy alkaa tekemään jotain
  • Keino irtaantua stressistä

Eli näin äkkiseltään itsellekin avattuna mä kuvaan eniten sen takia, että se on kivaa. Vaikka ekana mielestä pulpahtikin toi arvostus ja tienaaminen. Oishan se upeeta jos oppis kuvaamaan niin hyvin, että sillä vähintään osan elannostaan tekis. Mutta mä en ole 100% varma haluanko mä sitä oikeasti? Siistiä ois päästä kiertämään maailmoja, fiilistellä huikeita paikkoja ja räplätä uusia kameroita/linssejä yms yms.. En vaan tiedä olisko se niin kivaa jos sitä tekis työkseen.

Mielummin mä haluan voittaa lotossa ja harrastaa ilman paineita!! Ja opetella olemaan olematta kateellinen toisten miljarditykkäysten fotoille!

Entä sä, ootko kateellinen toisten kuville? Ja miks sä kuvaat?

Valokuvaus. Miten hoidat suhdettasi kameran kanssa?

Siinä se kamera on. Pöydällä jalustan päällä. On nyt jäänyt muutamia kertoja yksin kotiin. Jotain sen rungon ja  objektiivin olemuksessa on muuttunut. Sen musta väri on syventynyt, ehkä sen ryhti on himpun lösähtänyt, katse kohti lattiaa. Se masentuu. Se näivettyy. Se luulee etten muista sitä enää. Ja ehkä siinä himppu totuutta onkin. Mulla on vähän syyllinen fiilis.

Nuo hetket arkipäivinä kun huomaat jotain mielenkiintoista ja pysäytät muun olemisen. Sommittelet mielessäsi kuvaa, kaivat kameran laukusta esiin, otat objetiivin suojuksen pois ja hellästi sipaisten varmistat rullasta manuaaliasetuksen. Kyykistelet, venkuilet, urahtelet, tuhahtelet ja etsit oikeaa kuvakulmaa. Katsot etsimen läpi ja kaikki muu ympäriltä unohtuu. Leikittelet asennoilla, kiihdytät suljinta ja avaat aukkoa pykälä kerrallaan. Vain kohde, sinä ja kamera. Räps. Ja se kuvien ottamisen jälkeen kroppaan leviävä tyytyväisen lämmin raukeus ja tieto siitä, että kameran sisällä voi olla kasvamassa jotain mahtavaa (tai sitten ei, mutta on ne ainakin sun omia).

Ne hetket ovat vähentyneet. Niitä on ikävä. Niitä täytyy saada lisää!

Mutta kun ei ehdi. On duunia ja ulkona on huono keli ja pitäs kirjottaa ja on liian kuuma ja mahassa kiertää ja Fortniten dayli challenge on pelaamatta ja musta tuntuu, että lihon koko ajan ja kohta on häät ja kynnet on leikkaamatta ja toi youtuben video on kiva ja mitäs facessa.. Enkä mä ikään mun kuvilla mitään sais muutenkaan aikaan ja joku kuvaa aina paremmin ja ei tuolla mun kameralla saa kunnon fotoja ja ei se horisontti oo ikään suorassa ja kone ei jaksa pyörittää kunnon editoria ja mun maku on paska.

Mitä tuolle pitäs tehdä? Annetaanko toisillemme aikaa? Käydäänkö terapiassa? Pakotetaanko koskettamaan? Selataanko muistoja? Haetaanko inspiraatiota ulkopuolelta? Lainataanko toista kameraa kaverilta? Vaihdetaanko uuteen? Varustellaanko toista paremmin?

Onko tämä normaalia? (Tai no, normaaliudesta v..ut, mutta käykö tätä muillekin ja miten asiat ovat ratkenneet?)

Vinkkejä?

 

Valokuvaus. Suhteemme tila Nikonin kanssa. 21.07.18

Nikon D3200 ja Nikkor 35mm 1:1.8G. Mitä enempi tuota komboa kantelen, sitä tutummalta ja paremmalta se kädessä tuntuu. Kamera on peililliseksi järkkäriksi yhä kuuden vuoden julkaisemisenkin jälkeen kompakti ja linssissä riittää valovoimaa. Kameran kenno on kyllä iso800 jälkeen tuskaisen kohinallinen, mutta ainahan rajat jossain kulkevat.

Meillä on nyt menossa sellainen kuhertelukauden loppuvaiheen alamäki, jossa aina välillä joku asia ärsyttää toisessa, mutta sitä ei uskalla vielä ääneen sanoa, kun ei tunneta vielä kunnolla. Se enin toisen räpeltäminen on alkanut jo rutinoitumaan ja tekninen puoli hahmottumaan selkeämmäksi. Turhat hiplailut ovat vähentyneet, kun tietää suurin piirtein mitä mistäkin kohdasta tapahtuu. Mutta mitään kyllästymisen merkkejä ei ilmassa näy.  Mulla on edelleen fiilis, että tästä tulee ihan pidempikin liitto.

psx_20180710_234110
Vielä on opettelua, vielä on matkaa ja se on ihan parasta!

 

Kameran koko tekee sen, että se lähtee helposti mukaan minne vaan. Mä raahaan sitä duunimatkoilla, kauppareissuilla, vessassa, illanvietoissa jne. Linssin ollessa myös kompakti, ei sekään pullottele liikaa mistään läpi.

Tykkään myös näin aloittelijana primelinssin asettamista rajotteista. Zoomaus kun ei ole mahdollista. Eli sä asettelet suurimman osan ajasta itsesi ja kamerasi oikealle etäisyydelle ja oikeaan kulmaan kuvattavasta kohteesta (paitsi jos kuvaat studiossa tai liikuteltavien mallien kanssa). Sun pitää hakea sun kropalla se haluttu asettelu. Tuo kehittää mun mielestä niin teknistä kuin luovaa puolta valokuvaamisen suhteen!

psx_20180716_235638
Mun piti ryömiä melkein kokonaan näyttämön penkkien alle, jotta sain halutun sommittelun.

Omalta kohdaltani huomaan myös miten teknisen osaamisen myötä myös luova ajattelu on alkanut nivoutumaan hommaan mukaan. Pieninä oivalluksina, sellaisina suklaisina murusina, jotka maistuvat taivaallisille ja joiden sokeri koukuttaa etsimään niitä lisää.

psx_20180716_234532
Heijastus alhaalla olevista ikkunoista. Ajatuksena saada taivaalle jatketta ja fiiliksenä lentävä reki. Toteutus ehkä vielä ontuu, mutta luova ajattelu alkaa nostaa päätään.

Tällä hetkellä Nikon D3200 ja Nikkor 35mm 1:1.8G ovat tarpeisiini aivan passelit. Mutta ei sitä tarkoita, etten haaveilisi myös isommista ja paremmista vehkeistä. Tai no, nykyään kameroiden kehitys menee kompaktimpaan suuntaan ja pienemmilläkin varusteilla saa aikaan hyvää laatua.

Mutta mennään nyt näillä mitkä on ekaksi saatu ja otetaan haltuun niiden laadukas käyttäminen!!