Valokuvaus. Tahko ja oma tyyli.

Joskus on otettava riski ja herätettävä nukkuva nainen vähän aikaisemmin aamulla. Sannalla oli sunnuntai vapaa ja mä päätin raahata hänet Tahkolle lumikenkäilemään.

Aamuvouhkailun jälkeen saatiin kamat kasaan ja lähdettiin ajamaan kohti Tahkoa. Mulla oli visiona saada näpsittyä kuvia vuoren päältä kun aurinko nousee. Muuten hyvä, mutta se pallo oli noussu jo tunti sitten..

Mut ei se mitään, keli oli kiva ja lumikengät jalassa oli ihanan hikistä tarpoa!

Reippaan kolmen tunnin mönkimisen jälkeen oltiin takas autolla ja pääs kotiin ekuvien kimppuun. Päätin ottaa editointiin jotain uutta mukaan. Värit.

Tahkon takaa. Kelkkareitin varrelta.
Länsirinteet hetki ennen lumisateen saapumista
Vastavaloon ja väriä kehiin 😀

Mulla hakee oma tyyli vielä uomiaan, värejä vaiko ei? Luontoa, potretteja, makroa vai alieneita? Ei hajuakaan. Enkä tiedä mihin se menee, jos menee minnekään 😀 Mutta kivaa tämä on! Välillä silti meinaa antaa oman mielen jarruttaa hommia tyyliin:

”Et sä noin voi tehdä, mitä ne muut ajattelee? Jos sä äsken tykkäsit kuvata tuotekuvia, miten sä nyt sitten luontoa? Koita nyt pysyä jossain ruodussa, muuten kukaan ei tykkää! Me kotiin. Oot läski.”

Äh, v..akos tuosta, jos ei tee, ei yleensä pääse etenemään! Ja kerta vielä en ole täysin omaa stailia löytänyt, niin sitä pitää etsiä 🙂

Tässä ei ollu vielä hiki, pysty stoppaamaan hetkeksi!
Huipulla oli tuulista, töhneröistä ja kylmä.

Se on välillä pelottavaa lähtee tekemään jotain uutta. Ihminen on rakentunut suurelta osin niin, että se koittaa ohjata itseään tutun ja turvallisen pariin. Pleikkari ja bisse. Perusduuni ja volvo. Eikä niissäkään mitään pahaa ole. Itteä välillä vaan ärsyttää se miten helposti mukavuudet vie voiton ja jämähtyneisyys liimautuu iholle.

Oot sä jämähtänyt? No kuka nyt tuollaista myöntäis?


Tällä kertaa inspiksen ja intoilun lähteenä on tää häiskä: @milesofcolour Kaveri on kuvannut kolmisen vuotta ja opetellut homman melkein nollasta. Ja tekee aika mageeta settiä!!

Plus muistaakseni luin jostain postauksesta tyypin tarinan. Oli ollu ihan tyhjän päällä ja sit piti vaan keksiä, että mitä hemmettiä sitä tekis? Kamera käteen ja uuden elämän alkuun! Siistiä!!

Uskaltakaa tehdä!!

Mainokset

Lukucorneri. Myrskyn ratsastaja, Pete Suhonen

Mua pelottaa lentäminen, se saa mun kädet hikoamaan, sydämen hakkaamaan ja aivot rutistumaan. En tykkää siitä ollenkaan. Mulla on aina kirja mukana lentokoneessa. Mietin et jos saan siihen fokusoitua mun ajatukset, niin pelkokin lievenee. Toimii, tiettyyn hetkeen asti. Yleensä laitan kirjan sivuun siinä vaiheessa kun sivut alkavat muistuttaa märkää vessapaperia. Mutta on olemassa yksi kombinaatio mille lentopelko antaa sijaa. Kevyt lentokenttämäinen hiprakka ja hyvä kirja.

Niinpä viime vuoden marraskuussa lentoa odotellessa luin kirjaa ja siemailin hipsterimäisin ottein melko paskan makuista indian pale alea. Kirjan nimi oli Myrskyn ratsastaja, romaani seikkailija Seppo Murajasta. Oluen nimeä en tuo esiin, haluan unohtaa sen.


”Viimeisen yön vietin vaimoni vieressä. Silitin Hannelen vatsaa, siinä on hentoa nukkaa, ja sanoin ymmärtäväni häntä, kunpa hänkin ymmärtäisi minua.”

Lyhyesti:
Seppo Muraja, 1943-1974, oli seikkailija joka heitti veivinsä intohimonsa parissa.


Kirjassa kerrotaan puolidokumentaarisin ottein miten Sepon toinen yltiöhullu retki etenee ja mihin se loppuu. Kaveri haluaa kiertää maailman Finmar 570 daycruiser paatilla. Maailman!! Miettikää sitä vapauden fiilistä mikä iskee kun sä oot menossa ja elät just siinä hetkessä. Sepolla se oli meri, paatti ja suolaiset pärskeet vasten ihoa.

Kuinka monella meistä on se kipinä sisällä joka pakottaa meidät tekemään sen mitä sielu haluaa?! Se kipinä mikä haistattaa paskat sille kaikelle ”järkevyydelle” ja muiden arvosteluille!! Se kipinä mille meistä jokaisen pitäisi antaa lupa roihahtaa ja polttaa sisintämme niin, että luulee kuolevansa ennen kuin antautuu sille täysin!

"Järkeviä ratkaisuja tekevät liian monet ihmiset. Kun olet tarpeeksi järkevä jäät siihen missä olet."

Seppo kirjoittaa kirjeitä kotiinsa, vaimolle, lehtiin ja ystäville. Matka takkuilee alusta asti, mutta Murajan kipinä ei tahdo sammua. Hän on päättänyt elää, tehdä sen mitä pitää.

"Hän ei aio palata takaisin Suomeen, koska unelmat käyvät siellä pieniksi. Se jolla on unelma, lyödään alas, käsketään katsomaan katajaa."

Matka jatkuu, vaikka se välillä keskeytyykin. Moottori hajoaa, vene ryöstetään, se uppoaa, mies hakataan. Vauhtia haetaan välillä kotoa, kuljetaan pää piilossa kotikadulla ja ollaan lähellä luovuttamista. Silti veneen luo palataan, se korjataan, saadaan apua ja tukea tuntemattomilta ja päästään taas matkaan.

" Oli moottorini puhe, vain minulle, hennot valot mittaristossa. Ja nyt tähdet ylläni yhä ohuempien yöpilvien lomassa. Kun aurinko nousee, tiedän että meri on ultramariinin sininen." 

Mistä tuon uskalluksen löytää? Miten sitä niin helposti urautuu ja jää muiden määrittelemään ”turvaan”. Paikoilleen ja peläten muutosta?

"Juttelen veneelle, se on levoton"

Lento ei pelottanut enää. Olin pienen hetken perillä. Sisälläni roihahti. Se sattuu vieläkin.

Lukema 10/10.

Ps. Tässä Seppo ja Arto matkalla Atlantin yli.