Tänään. Oppiminen.

Muistatteko? Ysiluokan jälkeen se fiilis, voihan video!! Tää shitti on ohi!! Ikinä ei enää tartte oppia mitään, aivot nakataan narikkaan ja nyt aletaan nauttimaan elämästä! Siitä oikeasta elämästä, eikä mistään hiton aikuisten ongelmien täyteisistä päivistä. Fuuuk juu systeemi ja kaikki pakkosyötetyt kasvikset!!

Se oli mun kohdalla vuonna 1996. Ostettiin jätkien kanssa kimppaan pari pulloo Danielssia ja kiivettiin uimarannan pukukoppien katolle huutamaan vapautta. Ja tyttöjä. Yks meistä tais onnistua, enkä se ollu mä.

Mua ahisti peruskoulun jälkeen aika hemmetin pitkään mikään oppimiseen liittyvä. Meninkin melkein suoraan töihin. Vapaaehtoisena ja sen jälkeen palkallisena. Sitten tuli intti ja intin jälkeen vasta ammattikoulu. Eikä mua sielläkään oikein himottanut oppia mitään. Menin sinne lähinnä kun en oikein muuta keksinyt.

Amiskan viimeisellä hain ammattikorkeaan, kun en taaskaan oikein muuta keksinyt. Oppiminen innosti ihan yhtä paljon kuin amiskassa. Eri duunien kautta oli tullut jo paljon käytännön oppia ja joku hemmetin papereiden pyörittely amk:ssa ei kauheasti napannut. Mutta kävin senkin läpi.


Hetken aikaa luulin, että amk:n jälkeen mä oisin joku superviisas johtaja. Pyh, se fiilis kesti sen yhden humalan verran vikan koulupäivän jälkeen, eikä ole sen jälkeen takaisin tullut. Parasta siellä oli kontaktoitua tyyppeihin ja käydä hengailemassa ulkomailla. Käytännön hyötyä töitä haettaessa ei ole ollut. Eikä niistä opeistakaan kauheasti päähän mitään jäänyt.

Koulujen jälkeen lisää töitä, välillä työttömänä ja taas lisää töitä. Esimieshommeleita, vessojen pesuja, kaljan kaatamista, rinkka selässä maailmalla, purserointia jne jne. Eikä minkään alan syvempi opettelu innostanut. Kunhan mentiin päivästä ja paikasta toiseen.


Sitten tuossa kolmenkympin jälkeen aloin ujosti selailemaan eri alan ammattikirjoja, johtajuutta, self-helppejä, matkailua, ravintolaa, kirjoittamista, valokuvausta, ornitologiaa, markkinointia, sosiaalista mediaa, sijoittamista jne jne. Oppiminen ei tuntunutkaan miltään hirttoköyden rasvaamiselta. Mä aloin vähän jopa intoilla!

Tänään jäin vessaan sit miettimään, että hei, mites tässä on nyt näin käynyt? Ennen niin kouluja inhoava ja päivästä toiseen leijuva tyyppi vetää nyt erilaisia ammattikirjoja aamupalaksi.. Missäs kohtaa ja miksi näin on päässyt käymään?


Kelailin noita ihanan riemuisia nuoruusvuosia vähän tarkemmin ja hoksasin etten silloinkaan inhonnut oppimista. Mä opettelin soittamaan rumpuja ja kitaraa, kasailin tietokoneita, harjoittelin kirjoittamista ja kovasti yritin ymmärtää vastakkaisen sukupuolen viettejä. Sitten kiinnostuin luonnosta, kirjallisuudesta, avaruudesta, moottoripyöristä, paremman kiljun teosta, levyttämisestä, runoudesta jne.

Mutta koulun penkillä en oikein viihtynyt. Pakkopullaa peruskoulun ajan ja sitten kun ei sen jälkeen oikein muuta tiennyt, niin puolipakolla piti jatkaa.

Syytä en tuohon oikein tiedä, miksi nuo koulut eivät innostaneet? Miksi en siis lähtenyt opiskelemaan vaikkapa luonnon avaruudessa tapahtuvasta naisten viettelystä tietokoneita kasaamalla tai runoudella paremman kiljun tekoa? En osaa sanoa, mut nyt vähän harmittaa. Runokilju? Oisko jotain?


Mutta mites sä? Löytykö sulle heti peruskoulussa tai sen jälkeen se opiskeluvimma jotain alaa kohtaan? Tykkäsitkö/tykkäätkö kouluista?

Valokuvaus. Kateellisuus.

Instan feedi pyörii, sormet näpyttelee tuplasydämiä ja mielessä nakertaa ajatus, että miten ihmeessä jengi saa tollasia kuvia ja miksi v—ssa tolla kuvalla on tuhansia tykkäyksiä ja mun samanlaisella on vaan kaks tykkäystä. Ärtymys kasvaa, kateus polttaa ja inspiraatio romahtaa. Paskat, mitä mieltä on fotoilla, kun noi muut on niin paljon parempia muiden mielestä. Pyh, meen pelamaan pleikkaa ja häviän kaikki matsit Fortnitessä, paremmille. Itken lopulta itseni uneen vessan nurkassa. 

No ei se ihan noin mene, pientä draamaa ehkä saatoin lisätä tekstiin. Mutta pointti on sama. Mä myönnän, ihan rehellisesti, mua välillä ärsyttää ja käy kateeks instassa pyörivät saman tyylin miljarditykkäysten fotot. Miks?

A. Mä en ainakaan vielä osaa kuvata sellaista

B. Mu kalusto ei yllä teknisesti lähellekään samaa tasoa

C. Mun pieni ja mahtaileva ego on loppujen lopuksi melko nössö

D. Mun pieni ja mahtaileva ego pitää itseään aina niin kovin erityisenä ja loukkaantuu kun sitä ei hemmotella

E. Mä oon niin pirun laiska kehittämään itseäni ja tekemään duunia asioiden eteen (osittain ja kausittain)

Mut sitten mä sain eräältä tyypiltä tälläsen viestin yhteen mun fotoon instassa:

0510-2018-1124365208021037197150

”Yks vaikeimmista asioista oppia on se, että tekee sellaiset kuvat, joista itse pitää, eikä välitä mitä muut sanovat. Valokuvaus on taidetta ja kaikilla on mielipiteet, mutta vain kuvaajalla se oikea.” @markkuvuotila_glamour


Niin totta ja pätee myös moneen muuhunkin luovaan hommaan. Mutta jos ajatellaan asioita kylmästi bisneksen osalta, niin ne muiden tykkäykset ovat isolta osalta avaimia onneen. Noh, mä en tee mun kuvilla isoa bisnestä (shutterissa oon saanu jo melkein 4$ mun fotoista, ostin jo ferrarin pihaan) ja pääosin itselle kuvaamisen tarkoitus onkin… hmmm… hetkinen… enpäs tarkkaan tiedäkään..

Eli miks mä kuvaan? Mitä syitä mä siihen löydän? (Nämä tulee nyt suoraan ja sensuroimattomina)

  • Haluan oppia uusia asioita
  • Haluan tienata sitä kautta
  • Haluan saada arvostusta mun taitojen perusteella
  • Haluan kehittyä
  • Kuvaaminen saa mut intoutumaan
  • Kuvaaminen saa mut menettämään ajantajun
  • Kuvatessa mä oon vaan siinä hetkessä
  • Kuvalla voi pysäyttää hetken ja fiiliksen
  • Kamera tuntuu hyvältä kädessä, myös imagollisesti
  • Syy lähteä ulos, syy alkaa tekemään jotain
  • Keino irtaantua stressistä

Eli näin äkkiseltään itsellekin avattuna mä kuvaan eniten sen takia, että se on kivaa. Vaikka ekana mielestä pulpahtikin toi arvostus ja tienaaminen. Oishan se upeeta jos oppis kuvaamaan niin hyvin, että sillä vähintään osan elannostaan tekis. Mutta mä en ole 100% varma haluanko mä sitä oikeasti? Siistiä ois päästä kiertämään maailmoja, fiilistellä huikeita paikkoja ja räplätä uusia kameroita/linssejä yms yms.. En vaan tiedä olisko se niin kivaa jos sitä tekis työkseen.

Mielummin mä haluan voittaa lotossa ja harrastaa ilman paineita!! Ja opetella olemaan olematta kateellinen toisten miljarditykkäysten fotoille!

Entä sä, ootko kateellinen toisten kuville? Ja miks sä kuvaat?

Tänään. Into pinkeenä!!! 29.04.18

Olen nyt viimeisen parin vuoden aikana alkanut tajuta, ettei omia intoilun kohteita kannata torpata oman vajaapäisen mielen takia. Tuo mieli luo usein näkymättömiä esteitä, joita ei sen mukaan voi mitenkään ylittää. Don´t you even try.

Hyvänä esimerkkinä tällä hetkellä on intoilu valokuvaukseen ja videointiin. Selaan nettiä nenä vinossa ja suupielet vaahdossa aiheen suhteen. Ihastelen miten upeita kuvia Mcckinnonit, Palanderit, Mäkiset, Haapojat jne ottaa ja vedän kunnon fotokiksit.

Sitten tsekkaan heidän käyttämät välineistöt. V**u. Tuo linssi maksaa 2000€, tuo runko 6000€ ja yhteensä kaikki noi vermeet yhden saudiprinssin hengen verran. En edes tiedä miltä uusi kamera tuoksuu.

Mun kalusto on:

  • Nikon D3200 (senkin omistaa nainen), arvo 200€
  • Nikkor 35mm 1:1.8G, arvo 190€
  • Selfiekeppi, arvo 5€
  • DJI Osmo Gimbal, arvo 200€
  • Note 8, arvo firman omistama

Enhän mä mitenkään voi saada samanlaista tavaraa pihalle mitä noi varustekingit tuolla netissä. Ei mun ees kannata yrittää. Äh, jos mulla vaan ois rahaa. Mutta kun ei ole. Lakkaa yrittämästä, hukkaan heitettyä aikaa. Ei susta oo tuohon. Koita nyt vaan masentua ja lopettaa se haaveilu. Äläkä edes yritä nyt enää innostua, sä oot ihan typerä ja haiset pahalta. Vajakki. 

Terveisin oma rakas mielesi.

Noin.

Ja paskat.

Mä teen kaikkeni, jotta tuo ääni muuttaa tyyliään. Koulutan siitä itselleni työkalun, sellaisen joka potkii mua perseelle kun epäilen tekemisiäni. Sellaisen joka pitää mua pystyssä kun joku koittaa mua kaataa. Mun pitää ruokkia sitä onnistumisilla, ihan pienilläkin. Mun pitää muistuttaa meitä molempia siitä, että matka on jo alkanut. (Hitto mikä klisee..) 😀 😀 😀

Mut kattokaas tätä!

Tässä on kuva minkä otin Nikonilla pari vuotta sitten:

Purkki

Ja mä pidin tuota hyvänä kuvana. Eikä mulla ollut hajuakaan mistään valotuksista tai muista kameraan liittyvistä teknisistä hommista. Automaatti päälle ja räpsimään! En silloin ajatellut kuvaamista mitenkään sen tarkemmin. Ajattelin myös olevani muka vähän keskitasoa parempi photograafferi.. huh, huh..

Seuraavaksi noin kuukausi sitten otettu kuva. Silloin aloin tutustumaan kameran säätöihin tarkemmin, katselin ja lueskelin vähän kompositioista ja aloin yleisesti imemään infoa aiheesta enemmän.

kahvikippo2

Intoilin tästä kuvasta otsasuonet pinkeenä! Olin saanut tarkennuksen suht kohdilleen, olin löytänyt paikan missä valaistus teki oman fiiliksensä ja kuvattavan kohteen asettelu onnistui. Mutta mieli pohdiskeli seuraavaa:

Tässäkö tämä nyt on? Voiko tällä kameralla ja objektiivilla päästä muka parempaan..? Kannattaako enää edes koittaa kuvata. Äh, kun ei ole varaa parempaan kalustoon. Joo, siinäpä se tais olla. Oot yhä vajakki. 

Ihana mieli. Minä niin rakastan sua!!

Jatkoin kuitenkin.

Räps.

Räps.

Räps.

Räpsin silti.

Katselin huippukuvaajien videoita. Kuolasin heidän fotoja. Raahasin kameraa mukana. Sain vähän kielisyöpää ja mieli hiljeni hetkeksi.

Hyvä niin. Sitten sain kuvattua tämän:

ldropsretro.jpg

Ja sitten tämän:

kuppivesi

Silloin jotain naksahti aivoissa. Mietin, että ehkä olen saanut otettua askeleen eteen kehittymisessä paremmaksi kuvaajaksi. Mun mieli ei lytännytkään mua, se huomasi, että taidan olla vähintään puoliksi tosissani tämän intoilun suhteen. Se sipitti hiljaa korvaan:

”Okei, ehkä sä voit ottaa joskus toisenkin kuvan. Mutta älä vielä innostu, sä oot edelleen köyhä ja sun hiukset on ihan rasvaset. Menisit suihkuun.”

Kävin suihkussa ja on kyllä oikeasti ärsyttävää näiden pitenevien hiusten rasvoittuvuus. Joku hieroo mun päähän öisin voita. Naapuri?

Into leimahti! Päässä alkoi vilisemään ideoita mitä kuvata ja missä. Pakotin Sannan muutama ilta sitten keittiön pöydän ääreen ja kerroin kuvausidean. Sanna kuunteli ja katseli mua, hymyili ja nyökkäsi. Pöytä tyhjäksi, pari kohdelamppua sivuille, kirja auki ja perunajauhoa kirjan sivujen väliin. Sitten vaan lujaa kannet kiinni ja napsimaan fotoja!

  • 189 otosta
  • Keittiö ja vaatteet perunajauhossa
  • 2,5h
  • Innosta poksahtelevia suonia!

kirja5retro

Paras ottamani kuva tähän mennessä. Tiedän kuitenkin, etten ole vielä lähelläkään niitä rajoja, minne asti saan itseni ja nykyisen kaluston venytettyä. Tämä on vasta alkua 🙂

Ja lopuksi pitkän jaarittelun jälkeen muistutus itselle:

Muista tämä ihanan kutkuttava fiilis! Jokin hemmetin mielenkiintoinen on hyrähtänyt käyntiin! Annan itselleni luvan nauttia siitä täysillä. Vaikka into kuvaamiseen saattaisikin joskus lopahtaa, niin nyt mä olen päässyt yhden ison esteen yli. Mun mieli ei enää saa lytättyä mua läheskään niin helposti maahan. Se alkaa oppia. Rock!!!