Valokuvaus. Keikka(ko?)

Sain ehkä melkein elämäni ensimmäisen valokuvauskeikan 😀

Olin auttamassa kaveria sen taloraksalla ja otin siinä sivussa muutamia fotoja Tokinan laajiksella. Paikalla oli samaan aikaan hirsikehikon pystytysporukka ja sen omistaja tuli sitten heittämään sitä sun tätä läppää kahvitauolla. Mukavan tuntuinen häiskä. Kysäs sitten, että teenkö ihan ammatikseni kameran kanssa hommia kun kerta järkkäri ja tollanen linssikin löytyy.

”No ihan vaan harrastuksena ja no ehkä joskus tulevaisuuessa taitojen karttuessa toki keikkaakin vois sivutoimisena tehhä. Et en mie mikkään pro ole.”

Kaveri kuitenkin kysäs, et voinko laittaa pari kuvaa tulemaan sille spostilla ja mie suostuin.

Parin päivän päästä tuli sposti ja häiskä kyseli, että paljonko maksas jos kävisin kuvaamassa heille saman kohteen valmiina jonakin aurinkoisena päivänä. No pe…le!!! Hitto, tottakai!! Paljon mie voisin siitä pyytää? Mitä ne oikein noissa valokuvausryhmissä on asiasta puhunu? Siihen hintaan, ettei sitä vituta tehdä.. Mutta omien taitojen mukaan.. Hmmm.. Lasketaas:

  • Kuvaamiseen menee aikaa about 1,5h, eli 35€x1.5= 52.5€
  • Editointiin 2h= 70€
  • Matkat yht 50km, eli 0,43e/km = 21,5€
  • Yhteensä siis 122€ + alv24% ja matkakulut päälle = 172.78€

Mites siitä noin paljon tuli? Onko toi kallista, oonko laskenu ees sinnepäin tämmösen vasta vuoden kuvanneen amatöörin hinnan? Mitäs nuo ammattikuvaajat ottaa? Tsekkaus valokuvaajat.fi sivustolle ja siellä on tuntiliksalle laitettu hintaa 196€ ekalta tunnilta ja seuraavilta tunneilta 105€. Oho. No, en mä ainakaan tuohon nähden ole kallis ja nuokin liksat varmaan on paljon kovempia jollain gurukuvaajalla..

No mitä mä vastaan sille? öh..

”No satasella tosta varmaan selviää plus alv päälle”.

Vtu. Ja vielä tuli huono omatunto pyytää sitä hunttia.. Ja epäilys, ettei se varmasti ota noin kallista settiä kun kännykameralla saa ihan hyvin niiden sometarpeisiin fotot.. perhana. Noh, meni jo.

Parin päivän päästä tulee vastaus: ”No tähän kohteeseen ei enää kuvia tarvita, jätkät kerkes ottaa ja ne laitettiin jakoon. Mut katotaan sitten seuraavien urakoiden aikaan uudestaan.”

Huokasin helpotuksesta. Olin jo kerenny ottaa uudet kuvat kohteesta ja huomasin, että ne on melko shittiä. Enhän mä vielä osaa fotoilla rakennusten kanssa varsinkaan tuolla laajiksella. Vai oisitteko ite menny myymään tämmösiä kuvia?

Eihän tässä ole mitään suoraa? Ja alaosan vois rajata pois, plus ehkä tän ois voinu stäkkäillä kolmesta eri valotuksesta? Ja melko tiukka rajaus, vähän löysemmin sivuista.
Photarilla pois etualan keppi, nurkan valkonen rätti ja etuoven katoksen pilarin viereinen sötös. Ja myös tässä kolme eri valotusta?
Tässä on jo ehkä jotain ideaakin omasta mielestä. Mutta liian tumma. Photarilla taivasta tummemmaksi ja talolle enempi valoa.
Tässä ois pitäny siivota sisältä tuota sälää pois ja tähän kans 3 valotusta?

Joten, nyt vaan nenä kiinni youtuben tarjontaan rakennuskuvaamisen osalta ja sitten kentälle harjottelemaan. Ihan vaan jo sen takia, että jos soitto/viesti sattuu tulemaan et nyt niitä kuvia hop!

Ja oon lukenu aika monet keskustelut eri foorumeilta tuon hinnottelun osalta. Mutta haluaisin kysyä, että paljonko ootte ottanu teidän ekoilta ”ei tuttavapiirin” keikoilta hintaa? Ja millä osaamisella/kalustolla ootte sen tehneet?


Tällä kertaa ”Wau” -efektin sai aikaan divine_forest niminen yhteisötili. Ihan hemmetin hienoja fotoja puista ja metsistä! Oon myös lukemassa tällä hetkellä Peter Wohllebenin Luonnon salainen verkosto ja puiden salattua elämää, joten tämä oli helppo valinta!


  • Shutterstock: 3,98$
  • Mostphotos: 0€

Valokuvaus. Opettelua.

Tässä sarjassa seurataan miten 37v, vähän takakiree ja herkästi intoutuva miespuolinen henkilö oppii valokuvamaan. Tai sitten ei opi, mutta seurataan silti. Eli jos haluat tietää mitä uuden asian opettelu pitää sisällään tai sussa on muuten vaan tirkistelijän vikaa, niin tervetuloa, en suosittele.

TAUSTA:

Oltiin edesmenneen serkkupojan ja hänen vanhempien kanssa reissaamaassa kohti lappia ja mä olin ostanut kesäduunista saaduilla rahoilla jonkun halvan pokkarikameran. Se oli valkoinen ja vähän ajan kuluttua mustan harmaa. Räpsin kuvia sen reissun aikana jonkun kuus rullaa (elettiin filmiaikaa) ja kihertelin mielessäni miten voin ylpeänä esitellä huikeita reissufotoja kavereille ja porukoille.

Kotona käytiin sitten viemässä kuvat kehitykseen ja postin ne tiputtaessa luukusta alas oli tämä pieni mies into pinkeänä repimässä paketteja auki. Sain avattua ensimmäisen setin kuvia ja naama venähti lattiaan. Mitä ihmettä? Kenellä on oikeasti punaiset silmät? Miten joku talo voi heilahtaa niin, että se on yhtä suttua? Ja kuinka on mahdollista asioiden olla noin paljon kallellaan? Lopulta nivaskan keskeltä tipahti pieni taiteltu lappu:

”Hei, laitoimme sinulle kuvien mukaan pienen opaskirjasen siitä, miten voit ottaa parempia kuvia. Emme olleet täällä alkuun varmoja, oliko vika meidän laitteissa vai kuvaajassa, mutta testattuamme kehitystä muiden filmeillä, huokaisimme helpotuksesta. Ystävällisin terveisin, valokuvakehittämön väki.”

Itkuhan siinä pääsi ja taisin vähän lattiaakin potkia. En osannut, vaikka kameraa pidin käsissäni sen reissun aikana ensimmäistä kertaa. Maailma on paska paikka.

NYKYHETKI:

Olen nyt viime aikoina antanut itselleni luvan heittäytyä intoilemaan. Ja nyt kun lapsuuden traumat on aiheesta suurin piirtein käsitelty, niin olen myös uskaltautunut traumatisoitumaan valukuvauksesta hiukan lisää. Kiikkustuolissa voidaan sitten rauhassa kiroilla.

Kalusto:

  • Nikon D3200
  • Nikkor 35mm 1:1.8G
  • ESDDI – Tripod
  • Hoya 52mm filtterisetti
  • Note 8
  • Editointiin Darktable, Snapseed ja mobile Lightroom

Eli mennään melko basic kalustolla ja kohinaa tulee niin maan perkuleesti!

TOTEUTUS:

Tänne tungen siis mun otoksia, analysoin niitä jollain tasolla ja kerron kuinka paljon ahdistaa uuden oppiminen vaikka se into siihen sytkyykin pitkin mahanpohjia (tai maito, mulla on laktoosivamma). Kerron myös mitä ja miten olen opiskellut, kenestä tykkään ja miten nakertaa mieltä kun joidenkin hemmetin räpsijöiden instatilit pullottaa seuraajia ja mulla on niitä vaan kaks. V..u.

Mun insta: markorossiphotography (hitto mikä nimi, mutta kertoo ainakin asiansa).

PÄÄMÄÄRÄ:

Inspiroida itseä ja muita intoilemaan omista valokuvailuista ja muista intoiluistaan!

Joten intoilkaamme yhdessä! Olkoon kamerajumala meille armollinen ja tuokoon minulle lottovoiton, jotta voin heti aloittaa välinehifistelyn!! Jos sieltä se lottovoitto napsuu täyspotillisen verran, niin lupaan arpoa kymmenelle tämän sivuston seuraajalle jokaiselle 10k lahjakortin johonkin kameraliikkeeseen.

KieliSyöpäKirja, 16.4.18

Tänään kelailin mielessäni puheen tuottamista. Se kun ei tällä hetkellä luonnistu oikein kunnolla. Perhanan sössöttämistä ja syljeskelyä 😀 Plus, et yli yhden lauseen puhumiset tekee pirun kipeää..

Mulle puhkes joskus ylä-asteella ihan hillitön esiintymiskammo. Mä en voinu esimerkiksi äikän tunnilla lukea kirjasta ääneen tekstiä, en edes omalta paikalta istuen. Saati sitten jos piti mennä luokan eteen jotain esittämään, hyi hemmetti! En tiedä mistä se pelko pääsi iskemään ja miksi se löi niin lujaa. Mutta jossain kohti päätin, että siitä on päästävä eroon.

Aloin pakottamaan itseäni tilanteisiin missä oli pakko puhua porukalle. Alkuun vähän pienemmälle ja tutummalle ja vähän kerrassaan aina isommalle sakille. Valmistauduin esiintymisiin ahmimalla esitettävästä aiheesta hemmetisti tietoa ja löpisemällä itsekseni ääneen vessassa peilille. Pala kerrallaan se lamaannuttavin pelko rapisi pois. Tunsin miten oli kerta kerralta helpompi astua yleisön eteen. Sain käännettyä sen kauhun adrenaliiniksi, jolla sain pumpattua itseni pieneen aivokemikaalipöhnään. Siistiä!

Ammattikorkeassa tilanne oli jo tasaantunut. Toki vieläkin ahmin esitettävästä aiheesta paljon infoa, koska se auttoi myös improvisoimaan muuttuvissa tilanteissa. Tein samalla keikkaduunina oppaan hommia ja nautin niistä tilanteista kun pääsin opastamaan isompaa joukkua pelkästään puhumalla. Jengi tulikin useasti kehumaan esityksen tai opastuksen jälkeen selkeästä ja mielenkiintoisesta ulosannista.

Mä olin saanut vuosien duunien jälkeen käännettyä mun heikkouden yhdeksi parhaimmista vahvuuksistani. Vidu miten ylpee olin kun hoksasin sen silloin!

Noh, nykyään se on ollut arkipäivää ja sellainen itsestäänselvyys, mihin ei  ole tarvinnut kiinnittää huomiota. Ei ennen viime torstaita.

Leikkaava lääkäri kertoi ennen operaatiota mahdollisista vaikutuksista puheeseen ja syömiseen:

Se saattaa olla kipeä pitkän aikaa. Voi olla ettet syö kiinteä ruokaa viikkoon tai kahteen. On myös paljon mahdollista, että sun pitää osittain opetella puhumaan uudestaan. 

Aha. No niin.

Käyppäs tuohon pitkälleen niin aloitetaan. 

Sillälailla.

Ja juu, kyllähän tuo puhe tällä hetkellä vähän takkuaa. Ja kipuilee. Mutta enempi tässä nyt pitää tehä duunia mentaalipuolen kanssa. Ihan rehellisesti sanottuna mua vituttaa, kun se heikkous, josta rakensin vahvuuden, ottikin takapakkia aimo harppauksen. Saakeli.

Antaa nyt sen hetken vituttaa. Nyt kun tätä pitää taas reenata kunnolla, niin kahta parempihan siitä tulee 😀

Katotaan kuinka kauan kielen kuntoutumisessa menee, mä teen siitä videoita! Tässä eka: (laittakaa äänet/tekstitys päälle)