Valokuvaus. Kateellisuus.

Instan feedi pyörii, sormet näpyttelee tuplasydämiä ja mielessä nakertaa ajatus, että miten ihmeessä jengi saa tollasia kuvia ja miksi v—ssa tolla kuvalla on tuhansia tykkäyksiä ja mun samanlaisella on vaan kaks tykkäystä. Ärtymys kasvaa, kateus polttaa ja inspiraatio romahtaa. Paskat, mitä mieltä on fotoilla, kun noi muut on niin paljon parempia muiden mielestä. Pyh, meen pelamaan pleikkaa ja häviän kaikki matsit Fortnitessä, paremmille. Itken lopulta itseni uneen vessan nurkassa. 

No ei se ihan noin mene, pientä draamaa ehkä saatoin lisätä tekstiin. Mutta pointti on sama. Mä myönnän, ihan rehellisesti, mua välillä ärsyttää ja käy kateeks instassa pyörivät saman tyylin miljarditykkäysten fotot. Miks?

A. Mä en ainakaan vielä osaa kuvata sellaista

B. Mu kalusto ei yllä teknisesti lähellekään samaa tasoa

C. Mun pieni ja mahtaileva ego on loppujen lopuksi melko nössö

D. Mun pieni ja mahtaileva ego pitää itseään aina niin kovin erityisenä ja loukkaantuu kun sitä ei hemmotella

E. Mä oon niin pirun laiska kehittämään itseäni ja tekemään duunia asioiden eteen (osittain ja kausittain)

Mut sitten mä sain eräältä tyypiltä tälläsen viestin yhteen mun fotoon instassa:

0510-2018-1124365208021037197150

”Yks vaikeimmista asioista oppia on se, että tekee sellaiset kuvat, joista itse pitää, eikä välitä mitä muut sanovat. Valokuvaus on taidetta ja kaikilla on mielipiteet, mutta vain kuvaajalla se oikea.” @markkuvuotila_glamour


Niin totta ja pätee myös moneen muuhunkin luovaan hommaan. Mutta jos ajatellaan asioita kylmästi bisneksen osalta, niin ne muiden tykkäykset ovat isolta osalta avaimia onneen. Noh, mä en tee mun kuvilla isoa bisnestä (shutterissa oon saanu jo melkein 4$ mun fotoista, ostin jo ferrarin pihaan) ja pääosin itselle kuvaamisen tarkoitus onkin… hmmm… hetkinen… enpäs tarkkaan tiedäkään..

Eli miks mä kuvaan? Mitä syitä mä siihen löydän? (Nämä tulee nyt suoraan ja sensuroimattomina)

  • Haluan oppia uusia asioita
  • Haluan tienata sitä kautta
  • Haluan saada arvostusta mun taitojen perusteella
  • Haluan kehittyä
  • Kuvaaminen saa mut intoutumaan
  • Kuvaaminen saa mut menettämään ajantajun
  • Kuvatessa mä oon vaan siinä hetkessä
  • Kuvalla voi pysäyttää hetken ja fiiliksen
  • Kamera tuntuu hyvältä kädessä, myös imagollisesti
  • Syy lähteä ulos, syy alkaa tekemään jotain
  • Keino irtaantua stressistä

Eli näin äkkiseltään itsellekin avattuna mä kuvaan eniten sen takia, että se on kivaa. Vaikka ekana mielestä pulpahtikin toi arvostus ja tienaaminen. Oishan se upeeta jos oppis kuvaamaan niin hyvin, että sillä vähintään osan elannostaan tekis. Mutta mä en ole 100% varma haluanko mä sitä oikeasti? Siistiä ois päästä kiertämään maailmoja, fiilistellä huikeita paikkoja ja räplätä uusia kameroita/linssejä yms yms.. En vaan tiedä olisko se niin kivaa jos sitä tekis työkseen.

Mielummin mä haluan voittaa lotossa ja harrastaa ilman paineita!! Ja opetella olemaan olematta kateellinen toisten miljarditykkäysten fotoille!

Entä sä, ootko kateellinen toisten kuville? Ja miks sä kuvaat?

Valokuvaus. 10 tsiljardia euroa!!

Mua itteeni häiritsee välillä ihan kauhiasti olla tällänen köyhä nysvä, jolla ois palo kuvata melkein mitä vaan mikä liikkuu tai on liikkumatta. Mutta sitä harrastusta häiritsee kovasti joku hemmetin duuni, vessahätä, nälkä, muut ihmiset, yksityisyyden suoja ja tyhjähkö lompakko.

Kieli pitkällä sitä töissä vessatauolla lukee isojen poikien ja tyttöjen kirjottelua uusista peilittömistä, kaameen isoista putkista, kohinattomista kennoista, telepatialla toimivista studiovaloista, lentokuvaushärveleistä ja samppanjalla täytetyistä valokuvaussessioista toisissa galakseissa.

Eli, jos mulla ois tuo 10 tsiljardia euroa, niin rakennuttaisin VKL:län!!!

VKL- eli valokuvauslinnoitus ois kaikkien valokuvauksesta kiinnostuneiden vapaassa ja ilmaisessa käytössä. Se ois kaheksan kilometriä pitkä ja kuus kilsaa levee. Siellä ois ihan hirveesti kaikkea kuvaukseen liittyvää sälää ja yksi uima-allas täynnä punaisia, pehmeitä vadelmakarkkeja. Se uima-allas ois kyllä vaan mun käytössä, salaisessa huoneessa josta kukaan muu ei tietäs mitään. Mut ei siitä sen enempää.

Idea ois siis sellainen, että VKL:ssä pääsis kaikki halukkaat kokeilemaan erilaisia kameroita, linssejä, salamoita, jalustoja, taustoja, ohjelmia, malleja, tilanteita ja kaikille ois myös ilmaset jäätelöt ja pomppulinna tarjolla. Sieltä löytys myös portaalit maailman hehkeimpiin kuvauskohteisiin ja myös erilaiset säätyypit ois säädettävissä omien halujen mukaan.

VKL:stä löytys uusimmat peilittömät, dagerrotypiakamerat, polaroidit, neulansilmät, kerttikset, camera obscurat, kalotypiat, kolonoskopiat, palkkikamerat, filmikamerat, digikamerat ja vesivärit.

Siellä ois myös vanha nurkassa jurottava setä joka ois selittämässä märkä pensseli viuhuten miten valokuvaus ei ole oikeasti taidetta.

Sen sedän vieressä ois toinen setä joka polkis markkinoiden ensimmäisiä digikameroita suu vaahdossa suohon filmikamera kaulalla. Kaulasauonet vaan poksahtelis, piks poks!

Kolmas setä ois pukeutunut mustaan kaapuun ja polttais pienoisroviolla uusia syntisen peilittömiä malleja. ”Kaikki kehitys on syntiä, myös filmien!!”

Sitten siellä vois olla sellasesta kovapehmytmuovista tehtyjä eri kameramalleja joilla Canonistit koittas hutkia Nikonisteja ja Leicalaisia ja sitten Rolleirit Fujitsulaisia ja Olympistejä ja Sonylaiset kaikkia muita. Lopulta kaikki ois ihan hikisiä ja mentäs porukalla saunaan. Saunassa alkais juttu luistamaan parin jallun jälkeen ja joku kysyis, että onko naiset miehiä parempia kuvaamaan? Nyrkkitappelu begins.

Lopulta homma rauhottus hetkeksi kunnes joku huikkais ettei arvosta jälkikäsiteltyjä kuvia. Muu jengi laittas sen sitten raketilla kuuhun.

Oisko hyvä?

Joukkorahotusta kenties?!?

Valokuvaus. Miten hoidat suhdettasi kameran kanssa?

Siinä se kamera on. Pöydällä jalustan päällä. On nyt jäänyt muutamia kertoja yksin kotiin. Jotain sen rungon ja  objektiivin olemuksessa on muuttunut. Sen musta väri on syventynyt, ehkä sen ryhti on himpun lösähtänyt, katse kohti lattiaa. Se masentuu. Se näivettyy. Se luulee etten muista sitä enää. Ja ehkä siinä himppu totuutta onkin. Mulla on vähän syyllinen fiilis.

Nuo hetket arkipäivinä kun huomaat jotain mielenkiintoista ja pysäytät muun olemisen. Sommittelet mielessäsi kuvaa, kaivat kameran laukusta esiin, otat objetiivin suojuksen pois ja hellästi sipaisten varmistat rullasta manuaaliasetuksen. Kyykistelet, venkuilet, urahtelet, tuhahtelet ja etsit oikeaa kuvakulmaa. Katsot etsimen läpi ja kaikki muu ympäriltä unohtuu. Leikittelet asennoilla, kiihdytät suljinta ja avaat aukkoa pykälä kerrallaan. Vain kohde, sinä ja kamera. Räps. Ja se kuvien ottamisen jälkeen kroppaan leviävä tyytyväisen lämmin raukeus ja tieto siitä, että kameran sisällä voi olla kasvamassa jotain mahtavaa (tai sitten ei, mutta on ne ainakin sun omia).

Ne hetket ovat vähentyneet. Niitä on ikävä. Niitä täytyy saada lisää!

Mutta kun ei ehdi. On duunia ja ulkona on huono keli ja pitäs kirjottaa ja on liian kuuma ja mahassa kiertää ja Fortniten dayli challenge on pelaamatta ja musta tuntuu, että lihon koko ajan ja kohta on häät ja kynnet on leikkaamatta ja toi youtuben video on kiva ja mitäs facessa.. Enkä mä ikään mun kuvilla mitään sais muutenkaan aikaan ja joku kuvaa aina paremmin ja ei tuolla mun kameralla saa kunnon fotoja ja ei se horisontti oo ikään suorassa ja kone ei jaksa pyörittää kunnon editoria ja mun maku on paska.

Mitä tuolle pitäs tehdä? Annetaanko toisillemme aikaa? Käydäänkö terapiassa? Pakotetaanko koskettamaan? Selataanko muistoja? Haetaanko inspiraatiota ulkopuolelta? Lainataanko toista kameraa kaverilta? Vaihdetaanko uuteen? Varustellaanko toista paremmin?

Onko tämä normaalia? (Tai no, normaaliudesta v..ut, mutta käykö tätä muillekin ja miten asiat ovat ratkenneet?)

Vinkkejä?

 

Valokuvaus. Suhteemme tila Nikonin kanssa. 21.07.18

Nikon D3200 ja Nikkor 35mm 1:1.8G. Mitä enempi tuota komboa kantelen, sitä tutummalta ja paremmalta se kädessä tuntuu. Kamera on peililliseksi järkkäriksi yhä kuuden vuoden julkaisemisenkin jälkeen kompakti ja linssissä riittää valovoimaa. Kameran kenno on kyllä iso800 jälkeen tuskaisen kohinallinen, mutta ainahan rajat jossain kulkevat.

Meillä on nyt menossa sellainen kuhertelukauden loppuvaiheen alamäki, jossa aina välillä joku asia ärsyttää toisessa, mutta sitä ei uskalla vielä ääneen sanoa, kun ei tunneta vielä kunnolla. Se enin toisen räpeltäminen on alkanut jo rutinoitumaan ja tekninen puoli hahmottumaan selkeämmäksi. Turhat hiplailut ovat vähentyneet, kun tietää suurin piirtein mitä mistäkin kohdasta tapahtuu. Mutta mitään kyllästymisen merkkejä ei ilmassa näy.  Mulla on edelleen fiilis, että tästä tulee ihan pidempikin liitto.

psx_20180710_234110
Vielä on opettelua, vielä on matkaa ja se on ihan parasta!

 

Kameran koko tekee sen, että se lähtee helposti mukaan minne vaan. Mä raahaan sitä duunimatkoilla, kauppareissuilla, vessassa, illanvietoissa jne. Linssin ollessa myös kompakti, ei sekään pullottele liikaa mistään läpi.

Tykkään myös näin aloittelijana primelinssin asettamista rajotteista. Zoomaus kun ei ole mahdollista. Eli sä asettelet suurimman osan ajasta itsesi ja kamerasi oikealle etäisyydelle ja oikeaan kulmaan kuvattavasta kohteesta (paitsi jos kuvaat studiossa tai liikuteltavien mallien kanssa). Sun pitää hakea sun kropalla se haluttu asettelu. Tuo kehittää mun mielestä niin teknistä kuin luovaa puolta valokuvaamisen suhteen!

psx_20180716_235638
Mun piti ryömiä melkein kokonaan näyttämön penkkien alle, jotta sain halutun sommittelun.

Omalta kohdaltani huomaan myös miten teknisen osaamisen myötä myös luova ajattelu on alkanut nivoutumaan hommaan mukaan. Pieninä oivalluksina, sellaisina suklaisina murusina, jotka maistuvat taivaallisille ja joiden sokeri koukuttaa etsimään niitä lisää.

psx_20180716_234532
Heijastus alhaalla olevista ikkunoista. Ajatuksena saada taivaalle jatketta ja fiiliksenä lentävä reki. Toteutus ehkä vielä ontuu, mutta luova ajattelu alkaa nostaa päätään.

Tällä hetkellä Nikon D3200 ja Nikkor 35mm 1:1.8G ovat tarpeisiini aivan passelit. Mutta ei sitä tarkoita, etten haaveilisi myös isommista ja paremmista vehkeistä. Tai no, nykyään kameroiden kehitys menee kompaktimpaan suuntaan ja pienemmilläkin varusteilla saa aikaan hyvää laatua.

Mutta mennään nyt näillä mitkä on ekaksi saatu ja otetaan haltuun niiden laadukas käyttäminen!!

Valokuvaus. Höntsäilyä ja räiskimistä. 18.6.18

Mikä on mun missio valokuvaamisen suhteen, mitä annettavaa mun kuvilla on muille ja onko jotain sellaista mitä haluan saavuttaa kameran kanssa? Eli onko mulla jotain muutakin syytä hiipiä Nikoni kädessä aamusta iltaan kuin oman huvin ja naisen mielenterveyden vuoksi?

En tiedä. Mä en vielä oikeasti tiedä. Mulle ei ole valjennut valokuvaamisen syvempi merkityksellisyyden puoli, enkä osaa sanoa tuleeko ikinä edes niin käymään. Pääsenkö jossain vaiheessa saavuttamaan täyttymyksen ja valaistumisen tilan valokuvaamisen kautta?

Mutta ei se mitään. Mulla on tällä hetkellä ihan hauskaa painella shutteria ja miettiä kuvaamisen teknisen puolen asioita. Onko se horisontti vinossa, missä se tarkennus menee ja sommittelenko kuvan fibonaccion lukujonon mukaan vai 1/3 suhteen kautta. Niin ja unohtamatta pyhää valokuvauksen kolminaisuutta, aukkoa, suljinaikaa ja kennon herkkyyttä. Onhan sitä sisältöä jo tuossakin.

Niin ja voinhan mie aina miettiä ennakkoon mitä seuraavaksi kuvaan ja haluanko harjoitella vaikka tuotekuvausta tai alastonmalleja.. (tässä on nyt testi, katotaan lukeeko samassa osoitteessa asuva nainen tätä blogia).

Ja välillä sitä on hyvä vaan roiskia sen enempää miettimättä. Juuri sitä tein viikko sitten Lappeenrannassa:

psx_20180613_121331
Tämän mallin kanssa oli tuntisoppari ja palkka maksettiin rapsutuksina. F2.2 – S1/250 – Iso400

 

psx_20180613_120856
Uuh, tästä mä ite tykkään!! I´m on fire Babe!!! F2 – S1/1000 – Iso400 (miksi iso on 400?)

 

psx_20180613_115552
Noh, tässä on nyt lähinnä loma-arki vahvasti läsnä. F2 – S1/1000 – Iso400

 

Mulla on nyt muutenkin menossa elämässä sellainen ”älä ota niin vakavasti kaikkia asioita vaan koita mies relata” tilanne. Burnoutit on ihquja!!!

Nautiskellaan ihanista kameroistamme hellän rennosti!

Ciao!

 

Valokuvaus. Pienten valojen käyttö. 9.6.18

Hitto, nyt en muista kenen instafeedistä sain idean kokeilla kuvata erillisten, pienten valonlähteiden avulla. Heti kun löydän sen kaverin nimen, niin lisään sen tänne heti.

Idea on siis kuvata hämärässä huoneessa muutaman tuikun valossa. Ja nyt näyttää olevan kovasti muotia nuo isot aurinkolasit ja valonauhat, joten nekin piti kuvaan saada.


Esityö:

Odota, että nainen menee illalla sänkyyn. Ilmesty innosta hötkyten makkariin kameran, aurinkolasien ja muutaman lampun kanssa. Älä kerro heti ideaa vaan heitä tavarat sängyllä ja asettele jalusta paikoilleen.

Ihmettele sitten, miksei nainen ole asetellut lamppua, kirjaa ja itseään valmiiksi. Muista huokaista äänekkäästi. Laita sitten itse kaikki kohdilleen ja pyydä sängyssäsi makaavaa henkilöä hymyilemään. Voilà!!

Voit myös kertoa jonkun vitsin millä saat mallin rentoutumaan. Pidä kuitenkin pieni turvaetäisyys, ainakin sen verran minkä linssin pituus antaa myöten.


psx_20180610_011220
F2.8 – Iso100 –  S1/40
psx_20180610_011644
F2,8 – Iso 100 – S1/50
psx_20180610_010511
F2.8 – Iso100 – S1/40

Toteutus:

Yksi lamppu tungetaan tyynyn ja kohteen väliin, valo ylös. Toinen lamppu kiinnitetään jonnekin kuvaajasta katsottuna oikealle takaviistoon valaisemaan laajemmin koko huonetta. Ja otsalamppu kuvaajan päähän josta säädettynä himmeä valo suoraan kohteen naamaan (jonka huomasin myöhemmin sojottavan kyllä suoraan kattoon).

Niin ja sitten valonauhojen asettelu. Noh, nyt ne vaan tuli sen enempiä suunnittelematta sohaistua jotenkin tuonne kirjan ja tyynyn maastoon.

Unohda sitten se jalustan käyttö ja ota kuvat käsivaralla kun intoilet liikaa.

Lopuksi raw-kuvien jälkikäsittely kännykässä photosop expressillä.

20180610_130830-01
Otsalamppu 25e, kynävalo 10e ja toi ylin mötiskö 4,90e. Taitaa kaikki löytyä motonetistä. Valonauhaa en saanut kuvaan, mut se on jotain niitä jouluhärpäkkeitä mitä naisella on sisustuslaatikoissaan.

Arvio:

Alunperin maalasin mielessäni laajempaa näkymää. Enemmän taustaa esiin ja sinne myös valoa. Olisin myös halunnut paremmin heijastuksia esiin aurinkolasien pinnoilta.

Kameran, linssin (nikon d3200 ja nikkor 35mm 1:1.8G) ja kuvaajan kokemuksen (2kk opettelua) valossa mä olen silti tyytyväinen noihin kuviin 🙂

Paljon paljon paljon on vielä kuitenkin oppimista ja harjoittelua.


Jos tänne jostain eksyit ja luit loppuun asti, niin arvostan suuresti mielipidettä, kritiikkiä, rakentavaa kritiikkiä tai muuta aiheeseen liittyvää kommentointia!!

Muita mun ottamia fotoja löytyy:

EyeEm: Marko Rossi

Insta: @markorossiphotography

Tänään. Paniikkihäiriöt, masennus ja apinamieli. 7.6.18.

Tänä sairaslomalaisen ihanana aamuna herätessä mietin, että sairastuisin kyllä vaikka mielummin syöpään kuin masennukseen. Vähän aikaa meni tajutessa, että niin, olisi kai tuon ajatuksen voinut toisinkin muotoilla 😀

Olin viikko takaperin hengailemassa Kuopion Vänärillä kameran kanssa ja mietin miten saisin otettua uutta kuvakulmaa alueen kukkaloistosta. Konttailin, ryömin, hypin, kiipeilin puissa ja mulla oli ihan hemmetin hauskaa.

 


Valokuvaamisesta on löytynyt harrastus, johon pystyn helposti humpsahtamaan, enkä tiedä yhtään paljonko aikaa on mennyt. Sama homma kuvien editoimisessa, helposti saattaa mennä kolmekin tuntia säätäessä (olen kameran ja editointien kanssa täysi noviisi, mutta jos toilailut ja kehitys aiheesta kiinnostaa, niin käy tsekkaamassa mun kuvaukseen liittyvät postit tämän turinoinnin alta löytyvästä linkistä). 


 

Aikani rämmittyä löysin kohdan mistä ajattelin saavani yhden universumin hienoimmista kukkakuvista. Asettelin itseni joogimaiseen asentoon, hengitin syvään ja taskussa alkoi värähtelemään. Äh, pakko katsoa, saattaa olla työpaikalta.

Luin viestin joka koski tekemääni mainosprinttiä ja siitä puuttunutta paria sanaa. Mahassa leimahti, kädet alkoivat tärisemään ja hampaat pureutuivat narskahtaen yhteen. Näin punaista, sitten mustaa ja mun piti oikeasti kamppailla etten heittäisi kännykkää ja kameraa pitkin mäkeä. Raivo kiertyi kropan ympärille ja vitutus aloitti moukaroimaan nyrkkiraudallaan ohimoita, otsaa, yläkroppaa ja melkein sai minut polvilleen. Havahduin tilanteeseen, menin nopeasti lähellä olevalle penkille istumaan ja hengitin syvään ja hitaasti sisään. Hetken päästä sain sykkeen tasaantumaan ja pahimman tunneatakin laantumaan.

Mitä hemmettiä just tapahtui? Olin kyllä huomannut jo aikaisemmin, etten taida käydä ihan kaikilla sylintereillä. Mua väsytti päivittäin ja kynnys ärtymykseen oli laskenut normaalia paljon matalemmaksi. Mutta ajattelin väsymyksen väistyvän hetkittäisten lepohetkien aikana ja kielisyöpäleikkauksen jälkeisellä viikon saikulla (josta olin tekemättä mitään yhden päivän).

Tiesin, ettei kaikki ole nyt kunnossa ja paniikkikohtauksen aloittaessa vyörymään päälle, laitoin tekstarin firman pomolle, että taidan tarvita hetken hengähdystaukoa. Kävelin kotiin, soitin lekurille ajan seuraavan viikon maanantaille ja jäin sohvalle makaamaan. Tunnekuohu laantui pikkuhiljaa pois ja paniikkihäiriön jälkitärinät ja väsymys iski päälle. Hoksasin myös masennuksen saaneen taas pientä jalansijaa mielessä.

 


Mulla on taustaa masennukseen ja paniikkihäiriöihin jo vuodesta 2004, jolloin makoilin parin ambulanssi reissun jälkeen viikon sairaalassa tarkkailussa ja silloin fyysisesti terveen miehen päässä todettiin olevan häikkää. Terapiajakson ja lääkekuurin jälkeen sain hyvät työkalut masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa elämiseen. Mielestäni olen pärjännyt noiden frendien kanssa ihan mainiosti ja tiedostan paniikkikohtausten olevan mulla osa normaalia elämää. Masennusta ei aina edes huomaa. Melko hiljaa ja salakavalasti se kietoo sellaiseen tunkkaiseen usvaan ja turruttaa tunteet. Mutta kun hoksaa taas, että ahaa, kaveri on taas tullut halailemaan, niin pelkästään tieto siitä helpottaa.


 

Seuraavana päivänä kävin vielä tekemässä työvuoron ja jäin sitten duuneista pois. Kotona tuli viikonlopun muutamia kertoja samoja ahdistus ja tunnekuohukohtauksia. Joista ehkä hämmentävin oli maanantaina kun en pystynyt päättämään käydäänkö ennen lääkäriä hoitamassa yksi virastoasia. Menin täysin lukkoon, sain paniikkikohtauksen ja vasta lääkärin vastaanotolla sain karisteltua viimeisiä oireita pois.

Terveyskeskuksen yleislääkäri määräsi kahden viikon sairasloman ja kirjoitti lappuun: ”muu reaktio vaikeaan stressiin”. Sanoi myös, että katsotaan levon jälkeen mikä fiilis ja tehdään sen pohjalta tarvittavat jatkotoimenpiteet. Sain myös reseptin 10mg Propraleille, jotka ovat beetasalpaajia ja toimivat paniikkohtausten ennalta ehkäisevänä lääkkeenä. Eli käytännössä pilleri pitää ottaa puolta tuntia ennen kohtausta, jolloin sydämen syke saadaan laskemaan ja kohtauksen aikana olevat muut fyysiset oireet vähentymään. Tilanne on sinällään mielenkiintoinen, että mun paniikkohtaukset ei krapulaa ja vahvaa väsymystä lukuunottamatta noudata mitään tiettyä kaavaa, vaan niitä saattaa tulla milloin vaan. Joten ilman kristallipalloa en voi tietää tulevaa panikointia. Mutta voi niistä olla myös hyötyä kohtauksen ollessa päällä, nämä viimeisimmät kun ovat kestäneet eri oireineen useamman tunnin.

Tänään herättiin saikkupäivään numero 6 ja vaikka en duuneja ole saanut karisteltua miltään päivältä kokonaan pois, niin olossa on ehkä jo pieni vivahde parempaan. Haasteellista tästä paranemisesta tekee mun apinamieli, joka poukkoilee ja säksättää pitkin päivää. Välillä sillä on todella hyviä ja antoisia ajatuksia, mutta suurimman osan hereillä oloa se lähinnä vittuilee itselleen ja mulle ja etsii asioista niiden nurjia puolia. Masentava tyyppi. Aikasemmin sen sai tyytyväiseksi ja rennoksi alkoholilla, mutta kun en enää sitä käytä (kielisyöpä), niin täytyypä etsiä muita keinoja kaverin turvan kiinni laittamiseen.

Mokoman sanoituksiin on hyvä lopettaa tämä sepustus. Jos sulla on joskus ollut jokin mielenterveydellinen sairaus, niin pääset tämän tekstin sisälle vielä paremmin. Kiitos näistä sanoista Marko Annala.

 

”Heikko hetki, kohtaan itseni
Tällä kertaa tiedän saaneeni tarpeeksi
Päätän riistää hengen tuolta irvikuvalta
Joka nimeni tuntee vaikka ei tunne minua
Veitsi kädessä tuntuu raskaalta
Kahva toiveita, terä haluja
Minä tuhosin sen, joka sisintä syyttää
Minä vapautin sen, joka elää ja pyytää
Onhan nyt hyvä jatkaa virsta kerrallaan
Onhan nyt hyvä jatkaa ja unohtaa
Onhan nyt hyvä jatkaa vaikka vain vaaksa kerrallaan
Tästä on hyvä jatkaa ja unohtaa
Ja rakastaa!”

Mokoma – Tästä on hyvä jatkaa

LINKKI VALOKUVAUSSIVUILLE

Valokuvaus. Opettelua.

Tässä sarjassa seurataan miten 37v, vähän takakiree ja herkästi intoutuva miespuolinen henkilö oppii valokuvamaan. Tai sitten ei opi, mutta seurataan silti. Eli jos haluat tietää mitä uuden asian opettelu pitää sisällään tai sussa on muuten vaan tirkistelijän vikaa, niin tervetuloa, en suosittele.

TAUSTA:

Oltiin edesmenneen serkkupojan ja hänen vanhempien kanssa reissaamaassa kohti lappia ja mä olin ostanut kesäduunista saaduilla rahoilla jonkun halvan pokkarikameran. Se oli valkoinen ja vähän ajan kuluttua mustan harmaa. Räpsin kuvia sen reissun aikana jonkun kuus rullaa (elettiin filmiaikaa) ja kihertelin mielessäni miten voin ylpeänä esitellä huikeita reissufotoja kavereille ja porukoille.

Kotona käytiin sitten viemässä kuvat kehitykseen ja postin ne tiputtaessa luukusta alas oli tämä pieni mies into pinkeänä repimässä paketteja auki. Sain avattua ensimmäisen setin kuvia ja naama venähti lattiaan. Mitä ihmettä? Kenellä on oikeasti punaiset silmät? Miten joku talo voi heilahtaa niin, että se on yhtä suttua? Ja kuinka on mahdollista asioiden olla noin paljon kallellaan? Lopulta nivaskan keskeltä tipahti pieni taiteltu lappu:

”Hei, laitoimme sinulle kuvien mukaan pienen opaskirjasen siitä, miten voit ottaa parempia kuvia. Emme olleet täällä alkuun varmoja, oliko vika meidän laitteissa vai kuvaajassa, mutta testattuamme kehitystä muiden filmeillä, huokaisimme helpotuksesta. Ystävällisin terveisin, valokuvakehittämön väki.”

Itkuhan siinä pääsi ja taisin vähän lattiaakin potkia. En osannut, vaikka kameraa pidin käsissäni sen reissun aikana ensimmäistä kertaa. Maailma on paska paikka.

NYKYHETKI:

Olen nyt viime aikoina antanut itselleni luvan heittäytyä intoilemaan. Ja nyt kun lapsuuden traumat on aiheesta suurin piirtein käsitelty, niin olen myös uskaltautunut traumatisoitumaan valukuvauksesta hiukan lisää. Kiikkustuolissa voidaan sitten rauhassa kiroilla.

Kalusto:

  • Nikon D3200
  • Nikkor 35mm 1:1.8G
  • ESDDI – Tripod
  • Hoya 52mm filtterisetti
  • Note 8
  • Editointiin Darktable, Snapseed ja mobile Lightroom

Eli mennään melko basic kalustolla ja kohinaa tulee niin maan perkuleesti!

TOTEUTUS:

Tänne tungen siis mun otoksia, analysoin niitä jollain tasolla ja kerron kuinka paljon ahdistaa uuden oppiminen vaikka se into siihen sytkyykin pitkin mahanpohjia (tai maito, mulla on laktoosivamma). Kerron myös mitä ja miten olen opiskellut, kenestä tykkään ja miten nakertaa mieltä kun joidenkin hemmetin räpsijöiden instatilit pullottaa seuraajia ja mulla on niitä vaan kaks. V..u.

Mun insta: markorossiphotography (hitto mikä nimi, mutta kertoo ainakin asiansa).

PÄÄMÄÄRÄ:

Inspiroida itseä ja muita intoilemaan omista valokuvailuista ja muista intoiluistaan!

Joten intoilkaamme yhdessä! Olkoon kamerajumala meille armollinen ja tuokoon minulle lottovoiton, jotta voin heti aloittaa välinehifistelyn!! Jos sieltä se lottovoitto napsuu täyspotillisen verran, niin lupaan arpoa kymmenelle tämän sivuston seuraajalle jokaiselle 10k lahjakortin johonkin kameraliikkeeseen.

Tänään. Into pinkeenä!!! 29.04.18

Olen nyt viimeisen parin vuoden aikana alkanut tajuta, ettei omia intoilun kohteita kannata torpata oman vajaapäisen mielen takia. Tuo mieli luo usein näkymättömiä esteitä, joita ei sen mukaan voi mitenkään ylittää. Don´t you even try.

Hyvänä esimerkkinä tällä hetkellä on intoilu valokuvaukseen ja videointiin. Selaan nettiä nenä vinossa ja suupielet vaahdossa aiheen suhteen. Ihastelen miten upeita kuvia Mcckinnonit, Palanderit, Mäkiset, Haapojat jne ottaa ja vedän kunnon fotokiksit.

Sitten tsekkaan heidän käyttämät välineistöt. V**u. Tuo linssi maksaa 2000€, tuo runko 6000€ ja yhteensä kaikki noi vermeet yhden saudiprinssin hengen verran. En edes tiedä miltä uusi kamera tuoksuu.

Mun kalusto on:

  • Nikon D3200 (senkin omistaa nainen), arvo 200€
  • Nikkor 35mm 1:1.8G, arvo 190€
  • Selfiekeppi, arvo 5€
  • DJI Osmo Gimbal, arvo 200€
  • Note 8, arvo firman omistama

Enhän mä mitenkään voi saada samanlaista tavaraa pihalle mitä noi varustekingit tuolla netissä. Ei mun ees kannata yrittää. Äh, jos mulla vaan ois rahaa. Mutta kun ei ole. Lakkaa yrittämästä, hukkaan heitettyä aikaa. Ei susta oo tuohon. Koita nyt vaan masentua ja lopettaa se haaveilu. Äläkä edes yritä nyt enää innostua, sä oot ihan typerä ja haiset pahalta. Vajakki. 

Terveisin oma rakas mielesi.

Noin.

Ja paskat.

Mä teen kaikkeni, jotta tuo ääni muuttaa tyyliään. Koulutan siitä itselleni työkalun, sellaisen joka potkii mua perseelle kun epäilen tekemisiäni. Sellaisen joka pitää mua pystyssä kun joku koittaa mua kaataa. Mun pitää ruokkia sitä onnistumisilla, ihan pienilläkin. Mun pitää muistuttaa meitä molempia siitä, että matka on jo alkanut. (Hitto mikä klisee..) 😀 😀 😀

Mut kattokaas tätä!

Tässä on kuva minkä otin Nikonilla pari vuotta sitten:

Purkki

Ja mä pidin tuota hyvänä kuvana. Eikä mulla ollut hajuakaan mistään valotuksista tai muista kameraan liittyvistä teknisistä hommista. Automaatti päälle ja räpsimään! En silloin ajatellut kuvaamista mitenkään sen tarkemmin. Ajattelin myös olevani muka vähän keskitasoa parempi photograafferi.. huh, huh..

Seuraavaksi noin kuukausi sitten otettu kuva. Silloin aloin tutustumaan kameran säätöihin tarkemmin, katselin ja lueskelin vähän kompositioista ja aloin yleisesti imemään infoa aiheesta enemmän.

kahvikippo2

Intoilin tästä kuvasta otsasuonet pinkeenä! Olin saanut tarkennuksen suht kohdilleen, olin löytänyt paikan missä valaistus teki oman fiiliksensä ja kuvattavan kohteen asettelu onnistui. Mutta mieli pohdiskeli seuraavaa:

Tässäkö tämä nyt on? Voiko tällä kameralla ja objektiivilla päästä muka parempaan..? Kannattaako enää edes koittaa kuvata. Äh, kun ei ole varaa parempaan kalustoon. Joo, siinäpä se tais olla. Oot yhä vajakki. 

Ihana mieli. Minä niin rakastan sua!!

Jatkoin kuitenkin.

Räps.

Räps.

Räps.

Räpsin silti.

Katselin huippukuvaajien videoita. Kuolasin heidän fotoja. Raahasin kameraa mukana. Sain vähän kielisyöpää ja mieli hiljeni hetkeksi.

Hyvä niin. Sitten sain kuvattua tämän:

ldropsretro.jpg

Ja sitten tämän:

kuppivesi

Silloin jotain naksahti aivoissa. Mietin, että ehkä olen saanut otettua askeleen eteen kehittymisessä paremmaksi kuvaajaksi. Mun mieli ei lytännytkään mua, se huomasi, että taidan olla vähintään puoliksi tosissani tämän intoilun suhteen. Se sipitti hiljaa korvaan:

”Okei, ehkä sä voit ottaa joskus toisenkin kuvan. Mutta älä vielä innostu, sä oot edelleen köyhä ja sun hiukset on ihan rasvaset. Menisit suihkuun.”

Kävin suihkussa ja on kyllä oikeasti ärsyttävää näiden pitenevien hiusten rasvoittuvuus. Joku hieroo mun päähän öisin voita. Naapuri?

Into leimahti! Päässä alkoi vilisemään ideoita mitä kuvata ja missä. Pakotin Sannan muutama ilta sitten keittiön pöydän ääreen ja kerroin kuvausidean. Sanna kuunteli ja katseli mua, hymyili ja nyökkäsi. Pöytä tyhjäksi, pari kohdelamppua sivuille, kirja auki ja perunajauhoa kirjan sivujen väliin. Sitten vaan lujaa kannet kiinni ja napsimaan fotoja!

  • 189 otosta
  • Keittiö ja vaatteet perunajauhossa
  • 2,5h
  • Innosta poksahtelevia suonia!

kirja5retro

Paras ottamani kuva tähän mennessä. Tiedän kuitenkin, etten ole vielä lähelläkään niitä rajoja, minne asti saan itseni ja nykyisen kaluston venytettyä. Tämä on vasta alkua 🙂

Ja lopuksi pitkän jaarittelun jälkeen muistutus itselle:

Muista tämä ihanan kutkuttava fiilis! Jokin hemmetin mielenkiintoinen on hyrähtänyt käyntiin! Annan itselleni luvan nauttia siitä täysillä. Vaikka into kuvaamiseen saattaisikin joskus lopahtaa, niin nyt mä olen päässyt yhden ison esteen yli. Mun mieli ei enää saa lytättyä mua läheskään niin helposti maahan. Se alkaa oppia. Rock!!!