Lukucorneri. Mies joka kuoli, Antti Tuomainen


No perhana, Antti. Valvotit mua ja siinä samalla mun vaimoa pari yötä sitten. Mua valvotit lukemalla ja vaimoa sillä, että valot olivat edelleen päällä ja sillä, että minä tuhisin ja hymähtelin enkä osannut sulkea kirjaa ennen aamu kolmea. Vaimon piti kuitenkin herätä aamulla töihin.

Mistä haetaan korvauksia? Vai tuunko sinne valvottamaan?

Juonesta:

Jaakko Kaunismaa, 37v, saa tietää kuolevansa. Kroppa on täynnä luonnosta peräisin olevia myrkkyjä, ja on vain ajan kysymys kun viikatemies piipahtaa kylään. Eivätkä myrkyt kehoon ole vahingossa joutuneet, joku haluaa murhata hänet, hitaasti, mutta varmasti.

Jaakolla ja hänen hutsumaisella (sori, pieni spoileri, mutta tää tulee ilmi aika äkkiä) vaimollaan on yhteinen sienibisnes. Matsutake, eli männyntuoksuvalmuska (Tricholoma matsutake) kasvaa jossain Haminan lähellä ja he ovat löytäneet hyvät apajat mistä sitä kerätä ja myydä kauemmaksi itään.

Sienifirmalla rullaa hyvin, sopparit ovat mintissä Japanilaisten kanssa ja edessä on erittäin mielenkiintoiset ajat Jaakon setviessä murhaajansa henkilöllisyyttä, paikkakunnalle tulleen uuden sienitehtaan kilpailukykyä ja ratkaisua avioliittonsa suhteen. Lisäksi kuolema kurkkii koko ajan nurkan takana, jokainen kerta mitä tahansa voi olla viimeinen kerta.


Mielipide:

Ehkä se oli Antin ansiota, ehkä se oli oikeiden hetkien nivoutumista mystillisesti yhteen tai ehkä se oli vain harhaa, mutta kirjaa lukiessa aloin heräämään henkiin. Minun tuli hemmetinmoinen nälkä, huomasin miten paljon olin antanut sisimpäni näivettyä, jättänyt sen pullistumaan tyhjästä kuin nälkälapsen mahan. Nyt ahmin sivuja, annoin solujeni syleillä lauseista syntyviä mielikuvia, tunsin taas miten paljon syvemmin kaikki asiat punoutuvat ja kiertyvät toisiinsa kiinni. Ikeasta ostetun yölampun ohut valonsiivu seinässä, vieressä haparoivaa unta tavoitteleva vaimo, peiton paino ja kevyt kipu alaselässä liian pitkään mahallaan olon takia. Ne ja se että osaan lukea ja minulla on mahdollisuus tehdä sitä turvallisessa, rauhallisessa ympäristössä saivat minut havahtumaan. Hetki on täydellinen. Ja kaikki siinä hetkessä on juuri niin kuin pitääkin. Noiden asioiden nivoutuminen yhteen, siinä se oli.

Tunsin onnea, sitä mitä en ole hetkeen tavoittanut ja nyt se tuli hiljaa hiipien olan takaa ja hyökkäsi lempeän ninjamaisesti sisääni.

Eli joo, tykkäsin kirjasta 😀


Lempikohtia:

Olen tykännyt Antin kirjoissa siitä, miten hän saa kuvailtua ja herätettyä monisyisiä mielikuvia sanoillaan ja luotua sitä kautta kirjoihinsa rikkaat elinympäristöt. Samalla tarina etenee ja en huomaa mitään turhia lauseita, sanoja tai kirjainten liikkeitä niissä kuvissa mitkä teksistä heijastuvat pääni sisään.

”Meillä jokaisella tuntuu olevan pulmamme. Minun pulmani näyttävät olevan kahdenalaisia: niitä, jotka liittyvät elämääni ja niitä, jotka liittyvät kuolemaani. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt kuinka läheisesti ne liittyvät toisiinsa. Kuolema on kuin tiivistettyä elämää: siihen pakkautuu yhdeksi suureksi kysymykseksi se kuinka elämää pitäisi elää. Tai kuinka olisi pitänyt.”

”Aamun valo saa puut, nurmen, ja pensaat vihertämään, se sävyttää ja värjää jokaisen lehden, korren ja varren erikseen ja omalla värillään. Oikealta vasemmalle, idästä länteen, sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta; puutarha syttyy tuleen kun aamuaurinko osuu kukkiin, ja tuli leviää kunnes piha hohtaa, leimuaa ja nousee korkeuksiin kuin tuhansissa liekeissä.”

”Hänen leveä selkänsä on hiestä kiiltävä, pyöreät, vahvat pakarat hehkuvat kuin suuret punaiset posket.”

”Öiset ajatukset ovat päiväajatusten luurankoja, unelmien vääntyneitä ruumita. Ymmärsin sen kello neljä kun heräsin lyhyestä, tempoilevasta unenriekaleesta. Pelkäsin eläneeni väärin, hukanneeni elämäni. Pelko oli peruuttamattoman pelkoa, kuin olisi juossut jyrkänteen reunan yli ja sätkisin jalkojani tyhjyyden päällä.”


Lukema 9/10.

Mainokset