Kaikki kirjoitukset

Kirjoita joka hemmetin päivä

Kirjoita. 5 vinkkiä kirjoittamiseen.

Haluat kirjoittaa novellin, uuden Game Of Thronesin tai haaveilet olevasi monisyinen runotyttö (tai poika tai trans tai no perhana, henkilö) jolla on hemmetisti sisäisiä ristiriitoja eikä kukaan ymmärrä sun tuskaa ja sua ketuttaa kun et saa siirrettyä fiiliksiä sanoiksi paperille. Ei se mitään! Se on myös ihan fine, mutta jos haluat tehdä asialla jotain ja saada tekstiä aikaan, niin tässäpä ois muutama vinkki:

1. Kirjoita 100 sanaa

Äh, ei mulla ole aikaa. Lapset, mummot, koirat ja naapurin sedät/tädit vie niin paljon aikaa, etten ehdi uppoutua kirjoittamiseen. Tarvitsen sen rauhan ja meditatiivisen tilan ja täydenkuun neljänneksen joka kolmas vuosisata ja sit pitää saada puolikuumaa Urthanian laaksosta vuonna 1756 neitsyeiden keräämää kamomillateen kaltaista kahvia. Muuten ei onnistu.

Paskat. Älä anna aivojes jallittaa sua. Jallita niitä takas. Lupaa niille, et kirjoitat vain sata sanaa tai muutaman minuutin. Sitten meet ihan muina miehinä (sori, muina henkilöinä) tietsikan, kynän tai haamukirjottajas luo ja alat duuniin. Sun aivoja on nyt hämätty ja huomaat kirjoittanees helposti sen puolisen tuntia tai 500-2000 sanaa.

Jos puoliso, lapset, lemmikit tai naapuri siitä jostain syystä valittaa, niin vaihda ne parempiin. Samalla sun aivot hoksaa miten tosissaan olet ja ne lopettaa sun kiusaamisen. Win-win situation.

2. Anna itsellesi lupa kirjoittaa sontaa

Jos sulla on joku teos kesken ja sun aivot inisee ettei ole ideoita jatkaa tekstiä, niin sano sun aivoilles et, hei, ei se mitään. Annan sulle luvan olla riman alittaja, maailman huonoin kirjoittaja, Danten alushousujen pesijä ja ikinä mitään edes himpun laadukasta tekstiä tuottava unisukka. Sitten istut alas, kirjoitat ja kirjoitat.

Luultavasti sieltä ei mitään enkeleiden aarioita synny, mutta sä teet kuitenkin jotain. Ja se on paljon parempi kuin olla tekemättä mitään. Kirjoittamisen jälkeen palkitse itsesi ja koita korjata tilanne mikäli edellisen vinkin mukaan heivasit sun perheen pihalle. Jos et perhettäsi heivannut pihalle, voit keittää kahvit ja syödä mutakakkua (tai no, jos heivasit ja olit päätökseen tyytyväinen, niin lorauta kahviin vähän jallua).

3. Varasta toisten ideoita

Ai ei moraali anna periksi. Pyh. Kerro mulle mikä kaunokirjallinen teos, elokuva, biisi tai liikeidea on niin uniikki, ettei siinä ole mitään sellaista mitä ei joku ois jo jossain toteuttanut.

Jos kuitenkin sun sisäinen kukkahattumoraalitantta inisee ja uhkaa kertoa poliisille niin mieti voisitko sekoittaa sun kirjoittamasi tarinan sinkusta, kauniista ja personallissuushäiriöisestä hevostarhaajasta (jossa puutarhurina häärii kinuskia tihkuva, ammattijalkapalloilijan kropan omaava Manuelo, joka osaakin rakentaa avaruusraketteja ja parantaa mielenterveyshäiriöitä) vaikka jonkun tieteellisen tekstin, autonkorjausoppaan tai ruokablogin kanssa?

Yhdistelemällä eri asioita eri kategorioista sä ruokit samalla sun luovuutta ja kerta et tykkää varastelusta, niin eikös se oman luovuuden kehittäminen ole silloin aika kova juttu?

Ja lopuksi mieti vaikka taidemaalaria, miten hänen oppimisprosessi tapahtuu? Kopioimalla muiden töitä vai elämällä tyhjiössä ja unohtamalla koko taiteen vuosisatojen kuluessa synnyttäneen kentän? Tai miettikää miten eri realitysarjat ovat syntyneet? Ei ne kovin paljoa taida erota toisistaan.

4. Muodosta päivittäinen rutiini

Suhtaudu sun kirjoittamiseen kuin sun lapsiis, puolisoon tai posteljooniin. Anna kirjoittamiselle aikaa joka päivä. Edes sen pienen hetken. Aamulla, illalla, suihkussa, postilaatikolla, hiekkalaatikolla tai ruokatunnilla. Jotkut ehtii kahvitauollakin.

Mulla on esimerkiksi aamulla rutiini joogata, levitoida, meditoida ja kirjoittaa vähintään 100 sanaa jostain. Tähän kirjoittamiseen menee about 5-20 minuuttia ihan riippuen siitä mihin maailmoihin oon päässy levitoimalla.

Kirjoita. Joka. Hemmetin. Päivä.

5. Lue

Lue niin paljon kuin napa sietää. Lue neulontaoppaita, lue raamattua, lue elämänkertoja, lue toisten kauppalistoja, lue fantasiaa, lue romantiikkaa, lue huonoja kirjoja, lue naapuris kirjoja, exäs tekstareita, vanhoja päiväkirjojas, netin vihapalstoja, biisien lyriikoita, faktaa, blogeja, sisällysluetteloita ja mitä vaan saat käsiisi.

(Kirjoitin muuten aikaisemmin tänne 5 vinkkiä parempaan lukemiseen, )

Mitä enemmän ja mitä laajemmin luet, sitä parempi sanavarasto, yleistieto ja kirjallinen taito luoda parempaa tekstiä sulle kehittyy. Plus, fiktiota lukemalla sun mielikuvitus kasvaa ja pääset toisiin sfääreihin.

Lue. Joka. Hemmetin. Päivä.

Ps. Tiesittekö muuten, että kirjojen sisällysluetteloita paheksuttiin alussa, ne antoivat laiskalle lukijalle mahdollisuuden saada käsitys kirjan tapahtumista ilman koko opuksen lukemista ja samalla mahdollisuuden osallistua sillä parempien ihmisten keskusteluihin kutsuilla.. nuo luihut retaleet!!


Onko sulla omia tapojas millä saat potkittua ittees peffalle ja saat tuotettua tekstiä? Vinkkaa niistä tohon alle kommentteihin!

Ja käy ottamassa @lukucorneri haltuun instassa!!

Lukucornerin instagram
Mainokset
Nurinkurinen opas hyvään elämään

Kuinka olla piittaamatta paskaakaan. Mark Manson

Suora lainaus takakannesta:

”Mark Mansonin kirja on kirpeä vastalääke elämäntaitomössön-sössötykselle – se on polku jaloon taitoon olla välittämättä hittojakaan, opas parempaan kärsimykseen. Kaikki ihmiset eivät voi olla supersankareita, vaan meidän pitää hyväksyä puutteemme ja rajoituksemme.”

Kirjasta:

Hyvin selkeästi ja ymmärrettävästi (lue: tarpeeksi yksinkertaisesti tällaiselle maallikolle) kirjoitettu kirja, jonka lukemalla ainakin allekirjoittanut tunsi löytävänsä taas pieniä paloja parempaan elämiseen. Manson kertoo teoksessaan miten olla piittamatta paskaakaan ja mitä se oikein tarkoittaa.

Ihmisellä on paljon arvoja, uskomuksia, toiveita ja haluja jotka kumpuavat olettamuksista, joita kuvittelee toisten arvostavan ja ihannoivan. Nykyaikana se iskee vielä niin kovin rajusti joka puolelta sosiaalisen median ja markkinakoneistojen toimesta, ettei me oikeastaan edes huomata mitä me itse haluaisimme olla ja mihin me oikeasti olisimme tyytyväisiä. Pitää olla isompaa pyllyä, tuhansia seuraajia, reteempää hipsteriä, kovinta mindsettiä, enemmän rahaa, uusinta kalustoa harrastamiseen, kiiltävämpää purjevenettä kuin naapurilla tai ihan mitä vaan mitä voi verrata yhteiskuntaluokasta riippumatta johonkin toiseen.

Kirjassa käydään läpi kaikki tuohon liittyvät sudenkuopat, arvomaailmojen vääristymät ja keinot miten hoksata mikä on oikeasti just sulle tärkeää.

”Mainokset ja toiset ihmiset saavat uskomaan, että hyvä elämä alkaa heti, kun saa paremman työn, katu-uskottavamman auton, nätimmän nasiystävän tai uudenkiiltävän poreammeen, jonka kylkiäisenä tulee kahluuallas lapsille. Maailma tuputtaa väsymättä, että parempi elämä edellyttää enemmän enemmän enemmän; osta enemmän, omista enemmän, tienaa enemmän, nai enemmän, ole enemmän. Joka puolelta sinkoilee käskyjä välittää kaikesta niin helvetisti.”

Kirjassa käsitellään myös aihetta miten me kerromme itsellemme tarinoita itsestämme ja kuinka niillä on iso vaikutus siihen miten me oikeasti voimme.

”Kun luopuu kertomuksista, joilla itseään määrittelee, on vapaa toimimaan (ja epäonnistumaan) sekä kasvamaan.. ..kun esimerkiksi opiskelija myöntää, ettei hän ehkä olekaan kapinallinen toisinajattelija, hän saa taas vapaasti olla kunnianhimoinen, kun oman akateemisen unelman tavoittelu ja mahdollinen epäonnistuminen eivät enää pelota.”

Kirja on jaettu yhdeksään lukuun ja ne kaikki sisältävät joko tarinoita Markin omasta elämästä tai hänen läheisten/ystävien/tuttavien tai Mansonin blogien kautta tulleista viesteistä. Helppoa, mutta silti pintaa syvempää tavaraa.

”Älä piittaa paskaakaan ei ole välinpitämättömyyttä vaan oikeista asioista välittämistä.”


Mielipide:

Kirjan ekat kolme lukua mua ärsytti ja ihan huolella. Kyllä nyt on kumma kun ei saa haluta olla onnellinen ja fiilistellä tavoitteita, jotka ovat ihanan kiiltokuvamaisen aitoja ja rehellisesti sanottuna päin persettä omassa arvomaailmassa. Nuo ekat kolme lukua meni kunnes aloin ymmärtää mistä kirjassa on kyse. Ja sen ymmärryksen kanssa olen paininut parin viikon verran. Kettumaista puuhaa, vai mitä? Sä hoksaat miten sun ylevät ajatukset ovatkin olleet sun paskimpien fiilisten tuottajia, sun itse itsellesi asettamat epämääräiset tavoitteet tuottavat lähinnä sua kuristusotteessa pitäviä ajatuksia ja ihmettelet vieä mikä tässä mättää. Eikä niistä ole vastuussa kukaan muu kuin minä ihan itse. Hemmetin ärsyttävää.

Luin kirjaa ja kirjoitin samalla siitä itselle muistiinpanoja ja liimailin kirjaan useamman pienen post-it lapun. Luultavasti tuolla yhdellä lukemisella kirjasta jäi mieleen ehkä 2% asiaa, josta mun aivot ottaa opikseen vajaan 0.2%. Joten kirjaan täytyy palata useamman kerran uudestaan ja koittaa välttää tätä kertakäyttökulttuurin tuomaa uuden ja nopean infon addiktiota, joka jo nyt on saanut mun mielen uskomaan, että suurin osa tuosta vuonna 2016 julkaistusta ja kertaalleen luetun kirjan opeista on jo vanhentunut. Jätän siis kirjan aina lojumaan vähän sinne ja tänne avoinna jostain kohdasta. Pahoittelut tästä rakas vaimoni, koita kestää.

Nurinkurinen opas hyvään elämään

Lämmin suositus teille, joita kiinnostaa. Mua tämä ei ois kiinnostanut parikymppisenä pätkääkään, eikä varmaan vielä kolmenkympin kohdallakaan. Mutta arvot, ajatukset ja vakaina uskomuksina pidetyt asiat muuttuvat elämisen myötä. Ja välillä se tekee kipeää, on hemmetin ärsyttävää ja kettumaista, mutta mä valitsen sen ponnistelun.

”Kyse ei ole tahdonvoimasta tai sinnikkyydestä. Kyse ei ole uuteen muotoon pakatusta lupauksesta päästä vaikeuksien kautta voittoon. Kyse on elämän mitä yksinkertaisimmasta ja perustavammanlaatuisimmasta ominaisuudesta: ponnistelut määrittelevät menestykset. Ongelmista kehkeytyy onnea sekä ajan myötä uusia, hieman entistä parempia ongelmia.”


Lukema: 0-10, kaikkea siltä väliltä ja joskus ei mitään.

Tomatoes

Valokuvaus. Hiljaa hyvä tulee.

Valokuva. Sellainen yhdistelmä neuronisynapseja ja aivosähköja että oksat pois! Miettikää, aika hurjaa ylipäätään on se, että me nähdään jotain tai edes ollaan täällä olemassa. Huh. Mulla on ollu pientä eksistentiaalista kriisiä tässä viime aikoina. Lähinnä, että mikä hemmetti on elämän tarkoitus ja kuka mä oon ja keitä nuo kaikki muut on ja miks me ollaan ja miks meistä asiat tuntuu siltä kuin tuntuvat..

Mutta valokuvaaminen on kivaa. Siinä on nyt sellainen rentouden fiilis. Keskikesän huolettoman keskioluen maku, lämpimän saunan hönkäisy hiljaa narisevan oven auetessa, työttömän ihmisen kevyt arkipuuro ja napanöyhdätön päivä 🙂

Terttutomaatteja kuvauksen kohteena.
Pieni espressokuppi kirjan päällä
Nahkakantinen muistikirja, käsityötä
Osittain syöty omena ja kirja. Lukeminen tuo viisautta.
VIntage espressokuppi ja tyhjä sivu.

Tuolla toisaalla tämän blogialustan uumenissa kirjoittelin siitä miten olen ottanut itselleni tiettyjä rutiineja päivään. Yksi niistä on se, että pitää otta yksi kuva päivässä, käsitellä se ja julkaista tuolla mun @markorossigraphy instassa. Ideana ois saada kehitystä ja fiilinkiä kuvaamiseen. Sama homma kuin kirjoittamisen kanssa, istu ja kirjoita, kuvaamisen suhteen se on, ota kamera käteen ja kuvaa. Muuten ei hommat etene.

Onko sulla jotain rutiinia/tapaa/keinoa miten pidät kuvaamisen ”hengissä?”


Tätä instatiliä mä oon vakoillu vähän ja välillä vähän enemmän. Jotain todella viehättävää näissä kuvissa on ja samalla ei ehkä mulle mitään. Outoa, kiinnostavalla ja salamyhkäisellä tavalla nuo kuvat silti kiehtoo. En osaa määritellä yksittäistä palasta, ehkä se on mallien asentojen asenne, kuvafeedin värimaailman vibat, instatilin nimi.. Ei sen niin väliä, tykkään silti 🙂 Käykää kattomassa insta @maipictureskuvanvoimaa ja netti maipictures.fi

Maipictures kuvan voimaa

  • Shutterstock: 4,48$
  • Mostphotos 0,25€

Vielä en taida jättää mun päiväduunia! Ai niin, eihän mulla oo sellasta..

Meditaatio.

Meditointi, hiljentyminen, mietiskely, hihhulointi, huuhailu tai millä nimellä sitä nyt kukakin haluaa kutsuakaan.

Olen tehnyt itselleni näihin mun tekemättömyys (työttömyys) päiviin rutiinin. Meditoi, punnerra, kirjoita, lue ja ota valokuva. Siitä jo selittelin edellisessä postauksessa (linkki linkki) Mutta tämänkertaisessa selittelyssä keskitytään tuohon meditointiin, mitä se on, miten mä sen teen ja miten se mulla sujuu.


Mitä meditointi on (tai ei ole):

Meditointihan tuo sanana jo mieleen jonkun hihhuliuskonlahkon joka odottaa viidennen sakaran arkkipaperikyyhkysen lentoa neljännen ulottuvuuden sateenkaaren päästä viidentenäkymmenentenä daavidin kolmion buddhan nimipäivänä. Ja odotuksesta intopinkeenä lahkolaiset viettävät rauhallisia hiljentymishetkiä avatuista lakkapurkeista tehtyjen ympyröiden sisällä. Tottako? No ei, höpsöt! Tässä ote wikipediasta:

”Meditaatio on harjoitus, jossa yksilö kehittää sisäänpäin kääntyneen itsetarkkailun muodossa omaa mieltänsä, tai harjoittaa erilaisten tietoisuuden tilojen saavuttamista. Päämääränä voi olla saavuttaa jotain hyötyä, oppia tiedostamaan mielen sisältö ilman että samastuu siihen, tai pelkkä harjoitus itsessään voi olla jo päämäärä.”

No joo, voi kai sen noinkin sanoa. Mistään uskonnosta siis ei kuitenkaan ole kyse.

Mulle meditaatio on hetki hiljaisuudessa itseni kanssa. Tai ainakin sellaisen yritys. Harvoin se onnistuu. Yleensä tuo muuten tyhjänoloinen yläkerta päättää leväyttää nuo kaikki päivän 60.000 ajatusta tuohon kymmenen minuutin hetkeen, ihanana sekamelskana (on tutkittu, että yhden päivän aikana ihmisella on ajatuksia n. 60.000 eli about 2500 ajatusta per tunti). Ja sitten kun multa kysytään vaimon suvun sukujuhlissa, et mitäpä kuuluu, niin eipä tuu mittään mieleen..


Miten meditoin:

Menen istumaan lattialla puolikkaaseen lootusasentoon (en taivu oikein muuhun) ja pistän silmät kiinni. Hengitän hitaasti sisään ja hitaasti ulos. Hetken on päässä ihanan hiljaista ja sitten se sirkus lähtee käyntiin!! Tänään esimerkiksi eteen leijaili ajatuksenkuplia likaisista sukista, blogin kävijämääristä (mistä?), suoramyynnin veijareista ja voileipäkakusta. Eilen taas pääs pieru heti alkuun ja sitä siinä syvään hengittäessä koin pienen valaistumisen mun vaimon kärsimyksistä vaikka koitankin päästellä vain peiton alla.

Kymmenen minuuttia siis nökötän, hengitän ja ihmettelen oman pään sisäistä hälinää. Välillä uppoudun siihen mukaan, mutta joskus liplahtelen siihen tarkkailijan rooliin: Ahaa, tuolla menee tuo ajatus paskaisesta sukasta, tossa leijailee voileipäkakku ja tuo haju on tästä fyysisestä ulottuvuudesta. Levollisena tarkkailijana ollessa tulee kevyen ehjä fiilis 🙂 Ajatukset tulee ja ne menee, niihin ei jää kiinni eikä ne häiritse tai revi mun pelihousuja rikki.

Ja kyllä mä tunnen saavani siitä sisäistä rauhaa. Olo on himpun kevyempi ja mieli leppoisamman terävempi. Tykkään.

Jokainen meistä meditoi tavallaan.

Osaatko sä olla hiljaa?

Tänään. Tavoitteiden ahdistus ja laiskat aivot.

Mulle tulee aina joku lukko jos asetan itselleni tavoitteita. Esimerkiksi nyt kirjoitin mun työhuoneen taululle rutiinit, jotka haluan tehdä joka päivä. Hitto kun heitti ahistuksen niskaan!! Ja ne ovat vielä sellaisia asioita joita tykkään tehdä:

1. 100 punnerrusta

2. 100 kirjoitettua sanaa (mitä tahansa tekstiä)

3. 50-100 luettua sivua (mitä tahansa kirjaa)

4. 10 min hiljentymistä (meditointi, tai millä nimellä hiljaa paikoillaan olemista nyt haluaa kutsua)

5. 1 otettu valokuva järkkärillä (myös sen käsittely ja julkaisu @markorossigraphy instassa)


Osaa noista olen jo tehnyt hetken aikaa, eikä ole ollut mitään ongelmaa. Kivaa, rentoa itsensä kehittämistä ja taitojen ylläpitoa. Mutta nyt niistä tuli heti jotain demoneita, Marko rukkaa palavilla keihällä pisteleviä androgyynejä succubuksia. Ahistaa.

Mikä tää juttu oikein on? Miks mun aivot on tollanen persläpi?


Kahlasin läpi netistä löytyviä ohjeita, vinkkejä ja oppeja tavoitteiden suhteen. Noh, tiivistettynä tavoitteista ahdistuminen johtuu siitä, että ne ovat liian isoja. Liian isoja?!?

Puretaanpa nuo päivittäiset tavoitteet aikaboxeiksi:

100 punnerrusta päivän aikana. 10 punnerruksessa menee 10s. Joten päivässä kuluu aikaa 100 punneruksen tekemiseen 100 sekuntia = 1min 40s

100 kirjoitettua sanaa. 5-10 min.

50-100 luettua sivua. 30-60 min.

1 otettu valokuva, sen muokkaus ja jako instaan 30 min.

10 min hiljentymistä.

Enimmillään koko setissä menee 1h 51 min 40s.

Voidaan pyöristää kahdeksi tunniksi. 2h

Ja tuo on sitten liikaa.


F..ing brains. Nuo kivat tekemiset kun muutettiin tavoitteiksi, niistä tuli heti vihollisia. Aivojen mielestä kaikki muutos on pahasta, energian hukkaa. Kaikki on nyt hyvin, älä kehitä ittees vaan näänny sohvalla räkääs. Aivot muistuttaa paljon vanhaa, ruttuista ja äkäistä naapurin mummoa/ukkia (sori, henkilöä) joka kyttää kaikkia ja vetää herneitä nokkaan aamupalaksi.

No mitä tuolle pitäs tehdä? Unohtaa kaikki ja kaljotella päivät pitkät Fortnitessä tai jossain muussa tanssiohjelmassa?

Ei.

Fortnite on niiiin eilisen juttu. Nyt on se joku Apex.

Tänään. Poikkeuksellisuuden tyrannia.

Oon parhaillani lukemassa kirjaa nimeltä ”Kuinka olla piittamaatta p*skaakaan” (Mark Manson) ja siinä mut pysäytti luku nimeltä poikkeuksellisuuden tyrannia.

Jos mietitään ihan rehellisesti, harva meistä on oikeasti poikkeuksellinen. Jos meistä suurin osa tai melkein kaikki ois, niin silloinhan poikkeuksellinen ei olis poikkeuksellinen vaan osa massaa.

Totuus on kuitenkin se, että meistä suurin osa on keskivertoja omissa hommissaan. Ja voin heti sanoa, että mä ainakin olen melko keskiverto tallaaja useammassa hommassa ja vielä useammassa hommassa mä vasta opettelen. Oikein hyvä en ole (vielä) missään ja v**n kovaa tekijää musta ei varmaan tulekaan millään alalla. Ihan jo sen takia, että erinomaisuuteen ja mestariksi pyrkiessä mun aika nyt tunnetuilla aloilla on jo ohi. Valmistautuminen olisi pitänyt aloittaa ala-asteella tai vieläkin ennemmin.


”Erinomaisuuteen pyrkivän on omistettava kunnianhimonsa kohteelle helvetisti aikaa ja voimia. Aikaa ja voimia on kaikilla rajallinen määrä, joten harvasta tulee todellinen taituri useammassa asiassa – tai edes yhdessä.”


Nykyisessä kulttuurissa, eli siinä missä me eletään ja ollaan joka hemmetin päivä, ääripäät nousevat aikaisempaa laajemmin esiin. Tuo interwebbi on tuonut maailman meidän nokkiemme eteen ja siellä tapahtuu tuo eriskummallinen vääristymä. Poikkeukselliset saavat suurimman huomion ja heistä tulee meidän mielessä ”normeja”, joiden arvoja meidän pitää mielestämme tavoitella.

Mieti, sä näät hemmetin ison ja pyöreen pyllyn instassa. No niin, sellainen pitää saada. Sä luet joiltain motivaatiosivuilta Bill Gatesin ja joogapäntsigurun aamurutiineista ja huomaat ettei sulla ole mahdollisuutta/halua herätä 04.30 ja aloittaa päivää vuoristomunkkien salaiselle jodlauksella. Sä kattelet sun instan hakusivuilta kauniita ihmisiä, upeita lokaatioita, piukean pingahtelelevia vatsalihaksia ja hemmetin tyylikkäitä asusteita.

Sua alkaa ketuttamaan. Ehkä hetken funtsit herätyskellolle 04:30 aikaa, tökit sormella sun mahamakkaroita ja koitat koskettaa suorin jaloin sormenpäillä varpaita. Meet peilin eteen ja törrötät huulia, vedät pömppistä sisään ja tsekkaat sun tilin. Sua ketuttaa vieläkin enemmän. V–un kauniit ja rikkaat ihmiset, menitte pilaamaan koko päivän. Ja totuus on se, ettet tule luultavasti ikinä saavuttamaan instafaboulouksen statusta. Sä ja mä, me ei olla poikkeustapauksia (tai no jokainen meistä omalla tavallaan on, mutta ei sillä tavalla mitä iso perse ja joogapäntsijodlailu Bullamaha saarilla edustaa).

Ja siinä ei ole mitään väärin. Ei sitten yhtään mitään väärin. Mua itseäni on alkanut ihan hemmetisti ahistamaan se, että pitäisi tavoitella noita kiiltokuvamaisia arvoja ja säihkyvää poikkeuksellisuutta. Eikä kukaan muu kuin minä itse ole itselleni noita arvoja tavoitteiksi laittanut (tai voin syyttää mun alitajuntaa, siitä kun en ymmärrä mitään).

Se on ihan minusta itsestä kiinni, niin kuin sinulla on vain juuri sinusta kiinni, mitä odotuksia me itsellemme laitetaan. Onko ne odotukset revitty mainosteollisuudeen levittämistä poikkeuksellisuuksista vai pitäskö niitä tavotteita itselle hakea kenties jostain muualta?


”Internet ei ole demokratisoinut vain tietoa – se on tuonut kaikkien ulottuville myös riittämättömyyden, itsensä epäilemisen ja häpeän.”


Jos sä kuitenkin haluat olla sellainen ”poikkeuksellinen instajoogakyliejennerfäbölöys”, niin unohda se. Kylie Jennereitä on vain yksi. Ritari Ässiä on vain yksi. Katuhaukkoja on vain yksi. Nykäsen Matteja oli vain yksi. Sinua on vain yksi, ja sillä tavalla sä olet poikkeuksellinen.

Lukucorneri. Mies joka kuoli, Antti Tuomainen


No perhana, Antti. Valvotit mua ja siinä samalla mun vaimoa pari yötä sitten. Mua valvotit lukemalla ja vaimoa sillä, että valot olivat edelleen päällä ja sillä, että minä tuhisin ja hymähtelin enkä osannut sulkea kirjaa ennen aamu kolmea. Vaimon piti kuitenkin herätä aamulla töihin.

Mistä haetaan korvauksia? Vai tuunko sinne valvottamaan?

Juonesta:

Jaakko Kaunismaa, 37v, saa tietää kuolevansa. Kroppa on täynnä luonnosta peräisin olevia myrkkyjä, ja on vain ajan kysymys kun viikatemies piipahtaa kylään. Eivätkä myrkyt kehoon ole vahingossa joutuneet, joku haluaa murhata hänet, hitaasti, mutta varmasti.

Jaakolla ja hänen hutsumaisella (sori, pieni spoileri, mutta tää tulee ilmi aika äkkiä) vaimollaan on yhteinen sienibisnes. Matsutake, eli männyntuoksuvalmuska (Tricholoma matsutake) kasvaa jossain Haminan lähellä ja he ovat löytäneet hyvät apajat mistä sitä kerätä ja myydä kauemmaksi itään.

Sienifirmalla rullaa hyvin, sopparit ovat mintissä Japanilaisten kanssa ja edessä on erittäin mielenkiintoiset ajat Jaakon setviessä murhaajansa henkilöllisyyttä, paikkakunnalle tulleen uuden sienitehtaan kilpailukykyä ja ratkaisua avioliittonsa suhteen. Lisäksi kuolema kurkkii koko ajan nurkan takana, jokainen kerta mitä tahansa voi olla viimeinen kerta.


Mielipide:

Ehkä se oli Antin ansiota, ehkä se oli oikeiden hetkien nivoutumista mystillisesti yhteen tai ehkä se oli vain harhaa, mutta kirjaa lukiessa aloin heräämään henkiin. Minun tuli hemmetinmoinen nälkä, huomasin miten paljon olin antanut sisimpäni näivettyä, jättänyt sen pullistumaan tyhjästä kuin nälkälapsen mahan. Nyt ahmin sivuja, annoin solujeni syleillä lauseista syntyviä mielikuvia, tunsin taas miten paljon syvemmin kaikki asiat punoutuvat ja kiertyvät toisiinsa kiinni. Ikeasta ostetun yölampun ohut valonsiivu seinässä, vieressä haparoivaa unta tavoitteleva vaimo, peiton paino ja kevyt kipu alaselässä liian pitkään mahallaan olon takia. Ne ja se että osaan lukea ja minulla on mahdollisuus tehdä sitä turvallisessa, rauhallisessa ympäristössä saivat minut havahtumaan. Hetki on täydellinen. Ja kaikki siinä hetkessä on juuri niin kuin pitääkin. Noiden asioiden nivoutuminen yhteen, siinä se oli.

Tunsin onnea, sitä mitä en ole hetkeen tavoittanut ja nyt se tuli hiljaa hiipien olan takaa ja hyökkäsi lempeän ninjamaisesti sisääni.

Eli joo, tykkäsin kirjasta 😀


Lempikohtia:

Olen tykännyt Antin kirjoissa siitä, miten hän saa kuvailtua ja herätettyä monisyisiä mielikuvia sanoillaan ja luotua sitä kautta kirjoihinsa rikkaat elinympäristöt. Samalla tarina etenee ja en huomaa mitään turhia lauseita, sanoja tai kirjainten liikkeitä niissä kuvissa mitkä teksistä heijastuvat pääni sisään.

”Meillä jokaisella tuntuu olevan pulmamme. Minun pulmani näyttävät olevan kahdenalaisia: niitä, jotka liittyvät elämääni ja niitä, jotka liittyvät kuolemaani. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt kuinka läheisesti ne liittyvät toisiinsa. Kuolema on kuin tiivistettyä elämää: siihen pakkautuu yhdeksi suureksi kysymykseksi se kuinka elämää pitäisi elää. Tai kuinka olisi pitänyt.”

”Aamun valo saa puut, nurmen, ja pensaat vihertämään, se sävyttää ja värjää jokaisen lehden, korren ja varren erikseen ja omalla värillään. Oikealta vasemmalle, idästä länteen, sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta; puutarha syttyy tuleen kun aamuaurinko osuu kukkiin, ja tuli leviää kunnes piha hohtaa, leimuaa ja nousee korkeuksiin kuin tuhansissa liekeissä.”

”Hänen leveä selkänsä on hiestä kiiltävä, pyöreät, vahvat pakarat hehkuvat kuin suuret punaiset posket.”

”Öiset ajatukset ovat päiväajatusten luurankoja, unelmien vääntyneitä ruumita. Ymmärsin sen kello neljä kun heräsin lyhyestä, tempoilevasta unenriekaleesta. Pelkäsin eläneeni väärin, hukanneeni elämäni. Pelko oli peruuttamattoman pelkoa, kuin olisi juossut jyrkänteen reunan yli ja sätkisin jalkojani tyhjyyden päällä.”


Lukema 9/10.

5 vinkkiä parempaan lukemiseen. Kuinka saat kirjoista enemmän irti:

Lukemisesta ei pidä tehdä suoritusta (ellet ole lukemassa johonkin tenttiin tai ole pelastamassa maailmaa). On mahtavaa vaan heittäytyä kirjan lumoihin ja unohtaa muu maailma ja kaikki typerät velvoitteet! Mutta välillä sulle saattaa tulla olo, että hei, mitähän muuta tästä kirjan tuomasta fiiliksestä sais irti?

Niinpä listasin tänne viisi vinkkiä miten saat twistattua ja upgreidattua sun lukukokemuksen toiselle asteelle:

1. Etsi kirjasta infoa!

Etsi kirjasta ja kirjailijasta lisää tietoa. Nykyään meidän ulottuvilla on melkein rajaton määrä infoa parin näpäyksen päässä joten käytä sitä hyödyksi! Googleta kirjan henkilöiden nimiä, hae kirjailijasta tehtyjä haastatteluja YouTubesta, etsi muiden bloggauksia kirjasta ja heitä rohkeasti sosiaalisessa mediassa kysymyksiä aiheesta. Mitä enemmän löydät infoa, niin yleensä sitä syvemmäksi mielenkiinto kirjaa kohtaan kasvaa ja sitä myötä sen lukeminen saa merkityksellisempiä sävyjä.

2. Tee muistiinpanoja.

Kun törmäät kirjassa sua intouttaviin tai koskettaviin lauseisiin, kirjoita ne jonnekin ylös. Mulla on käytössä päivä – ideakirjan yhdistelmä, jonne raapustan ylös luetuista kirjoista löydettyjä helmiä. Myös noista lauseista syntyvät omat ajatukset voi laittaa sinne, niitä on mielenkiintoista selailla myöhemmin läpi ja jos kirjoitat jotain kirjablogia, niin sieltä saat ammennettua helposti lisää sisältöä blogiisi.

3. Lue useampaa kirjaa kerralla!

Jos olet sekalukija (niin kuin minä), niin tykkäät luultavasti lukea kaunokirjallisuutta, elämänkertoja, tietokirjoja ja kaikkia muita kirjoitettuja muotoja mitkä vaan saat kiinni! Älä missään nimessä rajoita itseäsi silloin yhden kirjan armoille. Aloita niin monta kuin haluat, lue niitä missä järjestyksessä vaan ja lemppaa paskimmat kyydistä pois ja ota niiden tilalle uudet. Kunnioita itseäsi.

4. Jätä rohkeasti kirja kesken!

Jos kirja ei sytyttänyt ja luvut tuntuvat laahaavan ja vetävän sua suohon, niin lopeta! Laita kirja pois ja ota uusi tilalle. Elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille. Sun ei tartte tykätä kaikesta.

5. Lue 10 minuuttia kerrallaan.

Tiedän, joskus voi olla haasteellista löytää sitä sadan tai vaikka viiden sadan sivun lukemiseen pyhitettyä aikaa. Ei hätää, ihan jo 5-10 minuuttia on riittävä aika lukemiseen. Laita esimerkiksi kello soimaan 10 minuuttia ennen normaalia herätystä ja hipsi tyhjään keittiöön lukemaan. 10 minuutin lukeminen on parempi kuin ei yhtään.

Ja lopuksi bonari mikäli olet heivaamassa luettuja tai kesken jätettyjä kirjoja pois:

Jos myyt kirjojasi kirpparilla, niin kirjoita pieneen post-it lappuun lyhyt teksti kirjasta ja kiinnitä se kirpparin lapun kanssa kirjan etukanteen. Näin tulevan ostajan on helpompi poistaa kirpparin tarra pois kirjasta ja samalla voit kirjoittaa jonkun nasevan myyntitekstin kirjalle (ja laittaa euron tai kaksi hintaa lisää).

Onko sulla jakaa vinkkejä lukemiseen liittyen? Missä asennossa on parasta lukea, oisko syytä lukea kahdestaa, voiko lukemalla löytää mielitietyn, voiko kirjaa käyttää ponnahduslautana? Laita kommenttia, kerro kokemuksistasi!

Tänään. Oppiminen.

Muistatteko? Ysiluokan jälkeen se fiilis, voihan video!! Tää shitti on ohi!! Ikinä ei enää tartte oppia mitään, aivot nakataan narikkaan ja nyt aletaan nauttimaan elämästä! Siitä oikeasta elämästä, eikä mistään hiton aikuisten ongelmien täyteisistä päivistä. Fuuuk juu systeemi ja kaikki pakkosyötetyt kasvikset!!

Se oli mun kohdalla vuonna 1996. Ostettiin jätkien kanssa kimppaan pari pulloo Danielssia ja kiivettiin uimarannan pukukoppien katolle huutamaan vapautta. Ja tyttöjä. Yks meistä tais onnistua, enkä se ollu mä.

Mua ahisti peruskoulun jälkeen aika hemmetin pitkään mikään oppimiseen liittyvä. Meninkin melkein suoraan töihin. Vapaaehtoisena ja sen jälkeen palkallisena. Sitten tuli intti ja intin jälkeen vasta ammattikoulu. Eikä mua sielläkään oikein himottanut oppia mitään. Menin sinne lähinnä kun en oikein muuta keksinyt.

Amiskan viimeisellä hain ammattikorkeaan, kun en taaskaan oikein muuta keksinyt. Oppiminen innosti ihan yhtä paljon kuin amiskassa. Eri duunien kautta oli tullut jo paljon käytännön oppia ja joku hemmetin papereiden pyörittely amk:ssa ei kauheasti napannut. Mutta kävin senkin läpi.


Hetken aikaa luulin, että amk:n jälkeen mä oisin joku superviisas johtaja. Pyh, se fiilis kesti sen yhden humalan verran vikan koulupäivän jälkeen, eikä ole sen jälkeen takaisin tullut. Parasta siellä oli kontaktoitua tyyppeihin ja käydä hengailemassa ulkomailla. Käytännön hyötyä töitä haettaessa ei ole ollut. Eikä niistä opeistakaan kauheasti päähän mitään jäänyt.

Koulujen jälkeen lisää töitä, välillä työttömänä ja taas lisää töitä. Esimieshommeleita, vessojen pesuja, kaljan kaatamista, rinkka selässä maailmalla, purserointia jne jne. Eikä minkään alan syvempi opettelu innostanut. Kunhan mentiin päivästä ja paikasta toiseen.


Sitten tuossa kolmenkympin jälkeen aloin ujosti selailemaan eri alan ammattikirjoja, johtajuutta, self-helppejä, matkailua, ravintolaa, kirjoittamista, valokuvausta, ornitologiaa, markkinointia, sosiaalista mediaa, sijoittamista jne jne. Oppiminen ei tuntunutkaan miltään hirttoköyden rasvaamiselta. Mä aloin vähän jopa intoilla!

Tänään jäin vessaan sit miettimään, että hei, mites tässä on nyt näin käynyt? Ennen niin kouluja inhoava ja päivästä toiseen leijuva tyyppi vetää nyt erilaisia ammattikirjoja aamupalaksi.. Missäs kohtaa ja miksi näin on päässyt käymään?


Kelailin noita ihanan riemuisia nuoruusvuosia vähän tarkemmin ja hoksasin etten silloinkaan inhonnut oppimista. Mä opettelin soittamaan rumpuja ja kitaraa, kasailin tietokoneita, harjoittelin kirjoittamista ja kovasti yritin ymmärtää vastakkaisen sukupuolen viettejä. Sitten kiinnostuin luonnosta, kirjallisuudesta, avaruudesta, moottoripyöristä, paremman kiljun teosta, levyttämisestä, runoudesta jne.

Mutta koulun penkillä en oikein viihtynyt. Pakkopullaa peruskoulun ajan ja sitten kun ei sen jälkeen oikein muuta tiennyt, niin puolipakolla piti jatkaa.

Syytä en tuohon oikein tiedä, miksi nuo koulut eivät innostaneet? Miksi en siis lähtenyt opiskelemaan vaikkapa luonnon avaruudessa tapahtuvasta naisten viettelystä tietokoneita kasaamalla tai runoudella paremman kiljun tekoa? En osaa sanoa, mut nyt vähän harmittaa. Runokilju? Oisko jotain?


Mutta mites sä? Löytykö sulle heti peruskoulussa tai sen jälkeen se opiskeluvimma jotain alaa kohtaan? Tykkäsitkö/tykkäätkö kouluista?

Lukucorneri. Johtajuuden ristiriidat, Alf Rehn

Nyt on taas aikaa lukea ja ihmetellä. Vaellella uudessa kämpässä pieruverkkarit jalassa ja ihmetellä omia ajatuksia. Lukea sohvalla, käännellä sivuja parvekkeella, haistella sivuja työhuoneessa ja pläräillä uusia kirjoja vessassa. Olen käynyt myös kirjastossa ja sieltä käteen tarttui Alf Rehnin pari teosta. Tästä niistä toinen, Johtajuuden Ristiriidat.


Sisällöstä:

Johtajuus ei ole mikään simppeli setti. Siinä on haasteita, se on täynnä ristiriitoja ja inhimillistä toimintaa. Johtajat epäonnistuvat, he mokailevat ja heistä parhaat oppivat.

Alf Rehn käy kirjassaan läpi 32 teemaa mitä johtajuus on. Jokaisella teemalla on vastakohtansa, joka ei kuitenkaan kumoa toista. Parhaimmillaan ne täydentavät toisiaan ja luovat oppivan mielen kautta parempaa johtajuutta. Esimerkkeinä:

Johtajuus on miehekästä ja kovaa – Johtajuus on naisellista ja pehmeää

Johtaja odottaa – Johtaja reagoi

Johtajuus on pysyvää – Johtajuus on muuttuvaa

Tällä sapluunalla kirja jakaantuu helposti luettaviin kappaleisiin joiden sisällä Rehn kertoo useiden esimerkkien kautta mitä mikäkin teema tarkoittaa.

Selkeä, hyvin jäsennelty ja ihmiskielellä kirjoitettu teos!


Ajatuksia:

Lukieassani tätä kävin mielessä olenko itse kehittynyt esimiehenä/johtajana omissa duuneissa. Ja tulin siihen tulokseen, että käynpä menneisyydessä ja istutan 18v minän alas, lyön sitä kevyesti turpaan ja pakotan lukemaan tämän kirjan.

Marko 20v varastomies: Pari kossua jonka jälkeen sytytän tällä saunan kiukaaseen tulen. ”Vitun johtajat, mitä helvettiä ne oikeista töistä luulevat ymmärtävänsä, kermaperseet saatana. Tulisivat ite paskaa lapioimaan ja kunnon töitä tekemään.

Marko 30v takana 4 vuotta esimiestason töitä: Mitä hemmettiä, kyllä mä tiedän miten pitää johtaa. Emmä mitään tämmöstä tartte, kiukaaseen vaan ja punkkua kitusiin. Saakelin konsultit vaan käärii hyväuskoisilta kyhnyt omiin taskuihin.

Marko nyt: Hitto, olipa hyvää settiä! Onpa upeeta kun koko ajan oppii lisää! Tästä on hyvä viedä käytäntöön asioita ja kehittää duunissa juttuja ja ja … ai niin, mähän oon vittu työtön..


Menee helposti suositeltaviin teoksiin, ihan meille kaikille säätyä, sukupuolta, karvoja tai asemaa katsomatta. Paitsi jos tiedät, että haluat oppia jotain muuta tai olla oppimatta mitään. Kai sä osaat oman elämäs priorisoida?

Mä en…

Häid lihavõtteid!