Lukucorneri. Oma novelli, Kiuaslapsi

Tämän rustailin Stepanin koodeksi kirjoituskilpailua varten. Novelli toimii ihan ok itsenäisestikin, mutta toki enempi tarinasta irtoaa jos on aikaisemmin lukenut Stepanin koodeksin, Hopeoidun vainajan tai Teräskouran.

Teksti ei päässyt mukaan uudelle novellikokoelmalle Tulikirjaimet, mutta ei se mitään. Kirjoittaa ja osallistua voi aina uudestaan. Sormet jo vähän taas nytkähtelee levottomina näppiksen päällä, joten jotain saattaa vielä syntyäkin 😀

Mutta enemmittä panetteluitta, toivotan teille kauhumaisen kepeää lukukokemusta 🙂


KIUASLAPSI

Uckon Wackaan saapuivat kaikki Utusuon kylän kynnelle kykenevät asukkaat. Kytömäen tila oli valittu edellisenä vuonna pitojen paikaksi ja tilan väki olikin ahertanut monta viikkoa saaden vieraille parasta pöytään. Olutta ja sahtia oli omasta takaa. Sotaretkiltä tuotuja viinejä ja viinoja kannettiin tarjolle eikä lihasta tai leivästä ollut puutetta. Isäntä Pekka harppoi rinta pulleana pitkän, ison tuvan poikki korokkeelle ja toivotti kaikki vieraat tervetulleeksi.

“Nyt kun pyydämme taas Ukolta ja Akalta lämmintä kesää ja Tapiolta ja Ahdilta pyyntionnea, niin sallikaa minun tarjota tänä keväänä jumalillemme kaikkien aikojen uhrilahja!”

Väkijoukko hurrasi ja taputti.

“Mutta sitä ennen, nostetaan malja Ukolle, Ylijumalalle!” Pekka nosti sarven muotoisen tuopin korkealle ylös ja mylväisi syvältä rinnastaan kaikuvan huudon. Olutta läikkyi tuuhean parran sekaan ja muutamalla kulauksella sarvi oli tyhjä.

“Tänään sauna on lämmin! Tänään me juomme! Tänään me syömme! Tänään me naimme ja painimme aamuun asti! Se, joka ei matkassa kestä, sammukoon pihalle!” Pekka nauroi ja nauru tarttui vieraisiin tuoppien kolkkeiden säestyksellä.

“Mutta nyt minä tuon teidän eteen lahjani Ukolle, veriuhrin.” Pekka nyökkäsi rengilleen, joka hävisi korokkeen taakse peräkamariin. Väkijoukko supisi, hörppi oluitaan ja koitti arvailla tulevaa yllätystä.

“Se on se niiden isoin emakkosika.”

“Ei, kyllä se on jotain Tapiolta saatua, hirvi tai karhu!”

“Nielikkälän iso sonni se on, ne on vielä velkaa Kytömäelle.”

Renki saapui takaisin lavalle. Hän piti kiinni rautaisesta kahleesta, joka oli sidottu ruskeakaapuisen pienen vangin ympärille. Vangin päätä peitti musta huppu ja harmaa varjo lankesi hänen taakseen. Väkijoukko kohahti. Renki talutti vangin isäntänsä vierelle ja astui nopeasti muutaman askeleen taakse. Pekka tarttui vankia olkapäästä ja katsoi vieraisiinsa.

“Ette varmasti arvanneet.” Hän hymyili. “Edellisen kerran ihminen on Ukolla annettu isäni isän aikaan, joten eiköhän se ole jo aikakin uusia siteemme vahvin vala Ylijumalallemme!” Hän riuhtaisi hupun vangin päästä, antoi sen pudota lattialle ja nautti yleisönsä yllättyneistä huudahduksista. Heitä tuijotti kirkkaan vihrein silmin nainen, jonka yön mustissa, likaisissa ja takkuisissa hiuksissa kiersi hopeinen, käärmeenkaltainen raita. Naisen otsaan ja ohimoille oli tatuoitu outoja kirjaimia ja symboleja. Poskipäitä ja kaulaa peittivät pienten mustien lintujen kuvat, jotka heräsivät eloon kasvojen ilmeiden mukana. Nainen hengitti raskaasti, aukoi katkonaisesti suutaan, irvisteli, mutta ei päästänyt pihaustakaan. Nyrkit puristuivat auki ja kiinni.

“Tämän villin saimme kiinni Tyskainmaalta, viimeisimmän sotaretkeni paluumatkalla. Saavuimme johonkin nimettömään, raunioiksi palaneeseen kylään. Mustuneita, nokisia ruumiita lojui siellä täällä eikä mitään elonmerkkejä ollut näkyvissä. Käskin kuitenkin miesten tutkia paikan arvotavaroiden ja ruoan toivossa. Olin koluamassa itse yhtä taloista kun näin tämän naisen seisovan alastomana keskellä hiillosta ja mutisevan hiljaa musta kirja kädessään. Nainen oli peittynyt nokeen ja tuhkaan, mutta mitään palovammoja tai haavoja en hänessä huomannut. Astuin lähemmäksi ja koitin kutsua naista. Ei mitään reaktiota. Mutta sitten en ehtinyt kuin silmääni räpäyttää ja tuo kiivas pieni olento olikin jo päälläni raapimassa ja repimässä nahkaani irti. Jopa minulla oli hetken vaikeuksia saada tuo raivotar pois kimpustani.” Pekka läimäytti kädellään vankia päähän, joka vain mulkaisi sihisten ja jatkoi sitten hiljaista suunsa aukomista.

“Tarvittiin kaksi kunnon lyöntiä ja vasta sitten nainen tipahti hervottomana maahan. Tai niin minä luulin. Kun kumarruin lähemmäksi ihmettelemään niin se perhana potkaisi minua munille!” Pekka taipui kaksinkerroin lavalle ja vaikeroi kuin potku olisi osunut juuri nyt. Vieraat hörisivät ja kaluttelivat tuoppejaan vasten pöytää.

“Kun olin saanut kivun pois päästäni, näin miten tuo rääkkä repi kirjastaan sivuja irti ja tunki niitä suuhunsa. Katsoin suu auki naisen touhua ja yhtäkkiä se vaan sitten kuukahti maahan. Kolautin sitä varmuuden vuoksi miekan hamaralla päähän ennen kuin nostin tajuttoman naisen hevosen kyytiin ja käskin nuorta aseenkantajaani huolehtimaan siitä ja kirjasta leiriin saakka.”

Pekka hörppäsi oluttaan ja viittoi vieraiden joukosta hoikan, parrakkaan miehen viereensä lavalle.

“Saavuttuamme leiripaikalle, huomasin miten aseenkantajani oli valahtanut kalman kalpeaksi ja saatuaan vangin sidottua puuhun kiinni hän kaatui tajuttomana maahan. Eikä siitä enää noussut. Tämä Tohtori tässä vieressäni tutki miehen eikä löytänyt hänestä mitään ulkoista vaivaa tai minkään muun taudin oireita. Seuraavan viikon aikana lisää miehiämme kaatui ja ennen kuolemaansa he hourailivat jostain monikätisestä naisesta, jonka hopeinen kieli raastoi sielun sirpaleiksi ja hulluksi tekevästä kohinasta pään sisällä, joka peitti kaiken järjen alleen. Tohtorilla oli jo kuitenkin epäilys mikä kuolemat aiheutti.” Pekka mulkaisi vankia ja sylkäisi oluen sekaista limaa hänen kasvoille.

“Perkele! Ja minäkin olin langeta siihen loveen. Katselin yhtenä iltana naisen sorjan uhkeita muotoja ja näin miten halu syttyi myös hänen silmissä. Nainen levitti jalkojaan, hymyili ja tunsin miten haaroistani nouseva tykytys alkoi sumentamaan älyäni. Kaluni sykki kipeänä ja ehdin jo lyödä naisen tajuttomaksi kun tohtori tuli ja repi minut pois vangin läheltä. Hetken olin jo survomassa miekkaani miehen mahaan, mutta sitten lumous särkyi ja tohtori kertoi minulle epäilyksistään. Kaikki kuolleet miehet olivat vuorollaan maanneet tuon paholaisen tyttären ja seonneet sen jälkeen. Tämän miehen ansiosta minä olen vielä elossa.” Hän taputti lavalle noussutta miestä tuttavallisesti selkään.

“Tämä mies näki mikä tuo nainen oikeasti on! Noita, lumoajatar, vieraiden jumalien palvoja!” Pekka pauhasi sylki roiskuen ja yleisö hiljeni.

Ulkona noussut tuuli ujelsi keväisen illan koleaa ilmaa sisälle ja sai lyhtyjen ja soihtujen liekit levottomiksi. Silti vanki hikoili. Sen silmät olivat kääntyneet ylös, käsivarsien lihakset kouristelivat ja jaloista alkanut tärinä otti naisen kokonaan valtaansa. Nurkissa lymyävät varjot ojentuivat ja pimensivät hetkeksi tuvan. Vieraat jähmettyivät paikoilleen. Sitten kuului ilmaa repivä, korkea huuto ja varjot kieppuivat kahleista vapautuneen naisen ympärille. Mustia, pieniä lintuja syöksyi yleisön päälle ja sekasorto valtasi tuvan.

“Renki, anna minulle kirves!” Pekka karjaisi ja näki miten naisen ympärille kerääntynyt varjo kietoutui noidan ihoksi. Se väreili, uhkui pahaa ja repi naisen kylkiluita yksi kerrallaan sivuille törröttämään. Noita nauroi, ulvoi tuskasta, itki ja katseli kuinka repeytyneen mahan sisältä valui suolia ja verta lattialle. Kylkiluut raksahtelivat, asettuivat uusille paikoilleen ja niiden päälle kasvoi lihaa.

“Renki perkele!!! Se kirves!!” Renki ei liikkunut, mutta havahtui isäntänsä huutoon ja nakkasi teräksisen uhrikirveen Pekan jalkojen juureen, ja juoksi pakokauhun vallassa muiden ulos säntäävien vieraiden sekaan.

Pekka nosti kirveen lattialta, tarttui noitaa tukasta ja oli viiltämässä kaulaa auki kun, naisen kylkiluiden tilalle kasvavat kädet tarttuivat miehen lanteista kiinni.

“Eländy kibuks, kibu surmus, surmu hobjus!!” Noita rääkyi ja ihottomat kädet puristivat yhä lujemmin Pekkaa. Tohtori tarttui noitaan vetäen sitä kauemmaksi isännästä, mutta liukastui lattialle valuneeseen vereen. Noita horjahti hieman, juuri tarpeeksi, ja Pekka sai lyötyä naisen kaulan auki. Punainen neste purskahti viillosta ja noita rojahti kurluttaen lattialle.

“Nyt Pekka äkkiä, ota verta sarveen ja juo se! Muuten uhri on turha!” Tohtori huusi lattialta.

Pekka kumartui ja työnsi kirveen terällä maassa makaavan noidan leukaa ylös asettaen sarvensa haavan alle.

Osa vieraista oli jäänyt tupaan lumoutuneena tai säikähdyksestä kankeina tuijottamaan lavalla käynnistynyttä väkivaltaista näytelmää. Pekka nousi ylös, nosti kupin ja joi sen tyhjäksi.

“Minkään naisen mahti ei mene minun, eikä Ylijumalamme yli!” Isäntä karjahti ja paikalla olijat vastasivat hurraten.

Noidan silmien palon samuessa pienet, sormenpään kokoiset linnut lensivät avoimesta tuvan ovesta ulos ja varjot vetäytyivät takaisin nurkkiinsa.

“Perkele! Hakekaa loput väestä takaisin pitoihin ja aloitetaan kunnon pidot! Nyt on Ukolle uhrattu ja meille tulevaisuus luvattu” Pekka mylvi villisti nauraen veren valuessa partaa pitkin rinnalle ja iski sitten kirveen elottomana makaavan noidan päähän.


Talvi

Enni oli kattanut pöydän ja tehnyt perheelleen ruuan. Uunissa räiskyi lämmin valkea. Perheen ainoa tytär, Unni, kaatoi isälleen olutta. Ulkona satoi suuria lumihiutaleita, nietokset kasvoivat ja tammikuun pakkaset odottelivat pääsevänsä paukuttelemaan pihakoivuja. Harmaa, uninen kissa lekotteli pankolla.

“Tohtori sanoo tätä hopeataudiksi, argyriaksi. On kuulema yleinen kaivoksilla ja rahanlaskijoilla.” Pekka laski paitansa kaulusta ja näytti, miten iho ja sen alla verisuonet olivat sinisen ja hopeanharmaan värisiä. Osa kaulan suonista oli myös alkanut sinertää.

“Vai hopeatauti, no selittääkö se myös unettomuuden ja painajaiset ja sen kohinan, minkä sanot kuulevasi? Entäs se kirja mitä luet iltaisin?” Enni tivasi mieheltään ja istui napakasti omalle paikalleen pöydän ääreen.

“Sinä se tässä kohiset, nainen. Äh, ei tästä hopeasta minulle mitään haittaa ole, näytänpähän vihollisten silmissä kauheammalta. ”

Enni lappoi lihakeittoa lautaselleen ja kysyi uudestaan kirjasta.

“Ai sekö mikä noidalta jäi? Ei siitä mitään selvää saa, jotain latinaa tai muuta oppineiden kieltä. Ehkä pitäisi antaa tohtorin sitä vilkaista.” Pekka mutisi ja ryysti kuumaa soppaa suuhunsa.

Keitto höyrysi ja sen tuoksut leijailivat tupaan. Kissa nosti pankolla unisesti päätään, haisteli ilmaa, naukaisi ja venyttelyn jälkeen kiertyi takaisin uneen. Se tiesi saavansa myöhemmin ruokaa.

“Isä?” Unni kysyi.

“Kerro.”

“Tiedätkö, sinä kävelet nykyään unissasi?”

“Mitä, minä vai?” Pekka virnisti.

“Joo, seisoit viime yönä huoneeni ovella. Koitin puhua sinulle, mutta et sanonut mitään. Olin juuri nousemassa ylös kun lähdit pois. Sitten kuulin huudon ja äidin koittavan rauhoitella sinua.”

Pekka kulautti sahtia kurkkuun. “Ai se, no joskus unet saattavat olla vähän levottomia. Sotaretket painaa aina välillä mielessä.” Ilme miehen kasvoilla kuitenkin kieli toista ja Enni huomasi sen. Unet olivat muutakin kuin sotaa. Enni tunsi ja näki miten jokin synkempi syleili Pekkaa painajaisissa. Mutta hän tiesi myös olla puuttumatta miehensä asioihin ja ehkä, jos vaiva yltyi liiaksi, niin silloin Pekka tiesi pyytää apua.


Kevät

Pekka joi sahtia. Huuhtoi itsensä uneen viinillä ja väkevillä. Talven riekaleet leijailivat vielä peltojen yllä, eikä lisääntyvä valo ulottunut Kytömäen tilan nurkissa lymyileviin varjoihin.

Uudelle sotaretkelle Pekka ei ollut lähtenyt ja vaimo oli ihmettelylleen saanut vastaukseksi, että edellisen kerran saalis riittäisi vielä hyvin ensi vuoteen saakka. Enni oli tästä tietysti mielissään, saihan hän pitää miehensä nyt kevään ja kesän kotona, mutta hän ei saanut karistettua sydänalassaan jäytävää sykkyrää pois. Miehen unet olivat herättäneet Ennin yhä useammin ja se ihon alla sykkivä hopea teki Pekasta jotenkin raskaamman, alhoisamman.

Metsän läpi johtava polku oli liukas sateen jäljiltä. Usvanriekaleita leijaili varpujen ja oksien seassa. Kauempaa Pekka haistoi savun, kytevän puun ja kärventyvän lihan hajun. Hän kiirehti askeleitaan ja saapui pienen kylän raunioille. Askelten alla rutisivat palaneet luut ja ruumiita lojui siellä täällä luonnottomiin asentoihin vääntyneinä. Haju sai Pekan oksentamaan eivätkä jalat enää kantaneet. Hän tipahti maan sisään. Oli pimeää ja joku kuiskutti hiljaa Pekan nimeä. Ääni kietoutui ympärillä eikä sillä ollut selkeää suuntaa. Pekka ryömi, naarmutti kätensä verille ja tunsi miten ahdistava pimeys painoi häntä koko ajan alemmaksi ja alemmaksi. Keuhkoista alkoi loppua ilma. Hän kurotti kätensä ja joku tarrasi siihen. Ote oli pehmeä, lämmin ja kutsuva. Käsi hiveli hänen poskeaan, toinen kävi alemmaksi ja kuumat huulet suutelivat häntä kiihkeästi. He kaatuivat maahan. Vaativa tykytys Pekan haaroissa kasvoi sietämättömäksi. Naisen kädet olivat joka paikassa. Hänen oli pakko yhtyä, mutta nainen taistelikin vastaan. Pekka löi ja suuteli. Nainen hiljeni ja mies purkautui sisään.

“Monta kättä sinulla on? Monta kättä sinulla on, vastaa huora perkele!!!” Pekka raivosi, huitoi nyrkeillään ja potki peittoa pois päältään. Enni istui sängyn vieressä, tohtori seisoi hiukan vaivaantuneena askeleen kauempana ja Unni ryntäsi itkien pois paikalta.

“Unni!” Äiti huudahti ja ojensi kätensä tytärtään kohti mutta antoi tytön mennä. Jotain sille oli tapahtunut, suriko se isänsä pahentunutta tilaa niin kovasti, ettei ollut enää viikkoon tehnyt muuta kuin tuijottanut päivisin tyhjyyteen ja vältellyt puhumista. Äiti huokaisi, ihan kuin isän tilassa ei olisi jo tarpeeksi kestämistä. Nyt vielä tytärkin.

“Milloin oli ensimmäinen kerta kun näin tapahtui?” Tohtori kysyi leukaansa sivellen ja herätti Ennin ajatuksistaan. “Tarkoitan siis, milloin oli ensimmäinen kerta kun häntä ei saanut painajaisistaan hereille?”

“Viime viikolla. Sitä ennen Pekka oli saanut puolen kuun ajan nukuttua yönsä melko rauhallisesti, ei nähnyt painajaisia eikä kävellyt unissaan. Viinaa kyllä meni iltaisin, sillä en tiennyt miten muuten saada hänet nukkumaan. Mutta viime viikolla painajaiset tulivat taas. Hän kävelee hetken unissaan, palaa sänkyyn ja sitten ne unet alkavat. Eikä Pekka muista mitään herättyään.

“ Eli Pekka siis herää ja ei muista painajaisistaan mitään? Onko hän tehnyt jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa?”

“Sitä mustakantista kirjaa se aina lukee. Vaikka ei kuulema siitä mitään ymmärrä, mutta sen kanssa se iltaisin nyhjöttää.”

Tohtori värähti. “Tarkoitatte siis sieltä sotaretkeltä tuotua kirjaa?”

“Kyllä, sitäpä kirjaa hyvinkin.” Enni tuhahti.

Tohtori mietti hetken ja viittoi sitten Ennin tuvan puolelle.

“Minulla on ehkä vielä muutama keino auttaa”, tohtori sanoi ja kaivoi nahkaisesta salkustaan kaksi lasista pulloa. Hän asetti ne varoen pöydälle. “Tämä pullo on viinaa voimakkaampi unilääke, mutta siitä ei tule keho kipeäksi seuraavana päivänä. Annostuksen tulee olla tarkka, liiallinen määrä saa isonkin miehen nukahtamaan lopullisesti. Kaksi tippaa tätä tuopilliseen sahtia. Sen pitäisi riittää. Ja sitten on tämä..” Tohtori nosti toista pulloa kulmiaan rypistäen. “Tätä en ole vielä päässyt missään kokeilemaan. Sain sen Idän kaupparatsuilta viime syksynä. Ne kertoivat tämän parantavan pahoista hengistä. Neste on kuulema jonkun ristille teloitetun hikeä. Pitävät sitä pyhänä. En kyllä varmaksi tiedä, mutta en uskoisi siitä mitään haittaakaan koituvan. Laita tätä myös muutama tippa samaan tuoppiin.”

“Kiitos tohtori.”

“Niin ja viimeiseksi, piilota kirja. Kaiva se pyhän paikan alle.”


Syksy

Enni tallasi talvea vasten valmistautuvan pihakoivun lehtien päälle ja kiirehti askeleitaan metsän reunassa seisovaan hirsiseen saunaan. Kiukaassa paloi kituinen liekki pitäen pientä lämpöä yllä.

Hittojako sen tytön piti nyt alkaa pentua puskemaan, Enni manaili mielessään. Eikä lapsen siittäjästä ollut hajuakaan. Tyttö ei suostunut mitään kertomaan. Eikä kylän pojista kukaan mitään myöntänyt. Hiisi auttakoon, jos Ukko ei meitä tänään kuule.

Unni huohotti nopeasti, kipu velloi mahanpohjassa ja vavisutti koko kehoa saaden nuoren naisen itkemään. Paksu maha pullotti ja iho pingotti kuulaana. Enni katseli mahaa kulmat kurtussa, aivan kuin lapsen kasvot olisivat painuneet ihoa vasten. Kuuliko hän lapsen kuiskaavan jotain? Enni puisteli päätään, kasteli rätin peltisessä soikossa ja pyyhki tyttärensä otsalta hikeä. Kalpea piika seisoi täristen vieressä ja näytti kuin olisi purskahtamaisillaan itkuun.

“Nyt ei ole porun aika, ota itteäsi niskasta kiinni ja auta!” Enni läimäisi rätin piian käteen ja siirtyi itse lauteella makaavan synnyttäjän eteen, lausui omalta äidiltään oppimia loitsuja ja levitti Unnin hikiset haarat. Verensekaista nestettä pulppusi hitaasti puiselle alustalle ja Unnin itku katkeili supistusten kouraisemiin huutoihin. Saunan varjot syvenivät.

“Lämmitä lisää vettä ja tuo puristettua pajukkoa!” Enni komensi piikaa.

Unni voihki ja puristeli nyrkkejään auki ja kiinni. Kipu oli ehtinyt selkärankaan. Harmaa mekko oli kauttaaltaan hiestä ja eritteistä märkä. Supistukset tihenivät. Hän ei tiennyt miten kauaa enää jaksaisi taistella ettei menettäisi tajuntaa. Saunan nokinen pimeys kieppui ympärillä, varjoissa tanssi mustia olentoja, emäntä ja piika loittonivat, ne pienenivät ja hän vajosi aina vaan nopeammin synkkään tunneliin.

“Et muuten luisu ulottumattomiin!” Enni karjaisi ja läimäisi tytärtään karhealla kädellään poskelle. Unnin silmät revähtivät auki ja hengitys tiheni.

“Pure tätä, se lievittää vähän kipuja, ja sun pitää perkele ponnistaa lisää, jotta täältä vielä joskus pois päästäisiin! Nyt kyykölle siihen” Enni tunkin tyttärensä suuhun pajukkoa ja nosti hänet kyykkyyn.

Unni keräsi voimiaan, ponnisti, huusi, itki ja ponnisti. Piika piteli hänen harteiltaan kiinni. Silmäluomien takana kipunoi ja hopeiset täplät täyttivät näkökentän.

Vielä muutama ponnistus, hengitä, ponnista, hengitä!

Selässä räjähti tuli, Unnin jalat vapisivat kivusta. Hän oli tukossa! Tajunnan valtaava kipu ja pakokauhu jäytivät mielessä. Minä kuolen tähän, lapsi ei synny koskaan, minä kuolen tähän ja se on helpotus!!

“Ponnista!!!”

En jaksa.

“Ponnista!!!!”

En jaksa, antakaa minun olla, antakaa kivun viedä, en jaksa..

“PONNISTA!!!”

Kipu heltisi. Hetken oli aivan hiljaista ja sitten kuului hento rääkäisy.

“Se on poika, vahva ja terve poika.” Enni hymyili helpottuneesti ja piteli uutta tulokasta sylissään pesten räippeet sen päältä vedellä pois. “Katsos piika miten kaunis poika. Nyt on meidän talolle jatkaja olemassa.” Hän nosti ylpeänä lapsenlastaan ylemmäksi.

Unni, jonka piika oli auttanut takaisin makuulle, halusi uupumuksestaan huolimatta saada lapsensa syliin. Enni kantoi vastasyntyneen hänelle, asetteli lapsen tyttärensä turpeille rinnoille. Saunan lämpö, poistunut kipu ja suloisen lapsen pitäminen sylissä sai Unnin itkemään ja nauramaan. Hän ei ollut osannut kuvitella missään vaiheessa, kuinka raskasta ja kivuliasta synnyttäminen olisi voinut olla, mutta ei hän ollut osannut odottaa myöskään, miltä tuntui pitää juuri maailmaan syntynyttä, omaa lastaan rintaansa vasten. Onnen tunne, sydämen pakahduttama rakkaus, ilon kyyneleet.

Saunan oven saranat nirskahtivat. Isäntä astui huojuvin askelin sisään.

“Katso Pekka, tuossa on meidän talon jatkaja, sillä on vahvat kädet. Siitä tulee vielä hyvä isäntä joku päivä.” Enni nyökkäsi tyttären päällä makaavaa lasta.

“Niin näkyy. Laitetaankos vähän enemmän lämpöä kiukaaseen?” Pekka kumartui horjahtaen ja lisäsi pesään puita. “Täytyyhän meidän vastasyntynyt pestä kunnon lämmössä ja minäkin tarvitsen kylvyn tänään.” Puheesta kuulsi viinan sammallus.

“Olet taas humalassa, hitto sun kanssa!” Enni tuhahti miehelleen. “Mutta olkoon, koita kuitenkin käyttäytyä.”

Pekka nousi hitaasti ylös. “Tämähän on vain tohtorin määräyksestä, jotta saan nukutuksi.”

“Yksi hiivatin tuoppi, ja siihen muutamat tipat molempia lääkkeitä. Yksi tuoppi ennen maate menoa. Etkä sinä näytä kovin nukkumaan menevältä tai yhden tuopin ottaneelta.”

“No niin, vahinkoja sattuu. Minä menen pilkkomaan lisää puita.” Pekka käänsi selkänsä ja astui ovesta ulos.

Enni katsoi tarkemmin miestään. Oliko sen hartiat lysähtäneet taas? Ruipelommaltakin se vaikutti, jotenkin väsyneeltä mitä aikaisemmin. Talvi ja kesä olivat olleet kyllä kovaa aikaa. Tohtorin tipat auttoivat unen ja painajaisten kanssa eikä Pekka ollut enää kävellyt unissaan. Mutta jotain miehen sisällä oli vääntynyt, jokin oli antanut periksi ennen kesää ja tunkkainen suru oli hiipinyt isännän silmiin. Joskus hänestä tuntui, että Pekka ikävöi sitä perhanan kirjaansa.

Piika pesi synnytyksen rippeitä pois lauteilta ja lattialta. Unni kääri veriset liinat myttyyn ja upotti ne soikkoon likoamaan. Ei niistä verta enää kokonaan pois saanut, hän mietti. Mutta niitä voisi käyttää johonkin muuhun. Ehjää ja vahvaa pellavaa. Enni kuunteli tyttärensä hellää jutustelua lapselleen. Oli helpotus nähdä tyttö kunnossa, sekin oli ollut isänsä lailla jotenkin kovin poissaoleva ja synkkä. Ehkä tämä tästä vielä ennen talvea paremmaksi muuttuisi. Ehkä Pekkakin saattaisi piristyä nyt, kun oma lapsenlapsi oli syntynyt ja suvulle saatu jatkaja. Ehkä tämä vielä tästä. Enni hymähti lämpimälle ajatukselleen ja lisäsi pesään muutaman puun. Tuli rätisi ja huokui kuumaa. Kohta olisi sauna kylpyvalmis.

“Äiti?” Unni sanoi hiljaa.

“Mitä lapseni?”

“Minun pitäisi…” Ääni tärisi ja katkesi. Unni nieleskeli kyyneleitä ja aikaisemmin kasvolla ollut hymy oli väistynyt tutuksi tulleen surumielisyden tieltä. Ennin sydämessä läikähti pimeys, se tuntui kuristavan otettaan.

“Ihan rauhassa rakas lapseni, ei mitään hätää. Kaikki on hyvin. Sinun pitää nyt levätä. Anna meidän piian kanssa hoitaa vauvaa ja lepää sinä.”

“Mutta minun pitää kertoa sinulle kuka on lapsen isä!” Unni huudahti itkun seasta.

Enni jähmettyi paikoilleen. Tyttären pelko tarttui häneenkin. Mitä pahaa lapsen isässä voisi olla? Se että lapsen isä ei ollut paikalla tai tullut ottaneeksi vastuuta teoistaan ei ollut mitään uutta. Sellaisia miehet olivat. Jos se oli joku kiertävä kauppias tai soittaja, niin sekään ei ollut ongelma. Kyllä me yhdessä lapsi kasvatettaisiin. Unnin ei tarvitsisi jäädä yksin lapsen kanssa.

Saunan ovi paukahti äkisti auki. Ulkona kehkeytyneen myräkän reuna toi tuulet ja sateet mukanaan. Kauempana välähti salama. Naiset kääntyivät katsomaan ovelle.

“Laita nyt se ovi kiinni Pekka!” Enni komensi miestään. “Kaikki lämpö menee variksille.”

Pekka astui sisään. Niska oli köyryssä ja kengistä tippui kuraa. Oikeassa kädessään mies roikotti pientä, pronssista kirvestään. Mies astui sisemmälle saunaan.

“Mitä sinä tuolla teet?” Enni kysyi ja näki Pekan kasvoille vääntyneen irvistyksen. “Mitä ihmettä sinä tuolla teet, Pekka!” Hän huudahti eikä ehtinyt nostaa kättään suojakseen.

Terävä kirves nousi ja upposi vaivattomasti rusahtaen Ennin päähän. Vaimo katsoi miestään epäilevin silmin ja kaatui sitten kirves päässään lattialle. Piika oli jähmettynyt paikoilleen kädet suun eteen. Pekka repi kirveen irti ja humautti sillä kohti piikaa, joka havahtui juuri ennen kirveen iskua ja ehti osittain siirtyä alta pois. Terä repi ison siivun vasemmasta kädestä.

“No perkele!” Pekka tuhahti, otti shokissa olevaa piikaa toisella kädellä kasvoista kiinni ja piti päätä paikallaan ja löi kirveen kaulan ja hartian väliseen pehmeään osaan. Piika tipahti kurluttaen maahan.

Unni kirkui. Hän piteli lastaan tiukasti vartaloaan vasten. Pekka kääntyi katsomaan heitä. Siinä se taas oli, tuo monikätinen nainen, se saastainen huora, joka minut vietteli!!

“Anna lapsi minulle, niin säästän sinut.” Pekka sihahti hampaiden välistä.

Unni pyöritti pelokkaasti päätään. Saunan ovi oli auki, ulkona myrsky nousi päälle. Salamat valaisivat räsähdellen miehen selän taakse jäävää sateista maisemaa. Voisiko hän päästä isänsä ohi? Hän halusi elää, hän halusi lapsensa elävän!

“En anna.” Unni sanoi ääni värähdellen ja nousi istuvaan asentoon. Hän laski molemmat jalkansa lattialle. Kiukaasta loimuava valo lehahti korkeammaksi. Pekka pysähtyi, hän näki tyttärensä ja lapsen, siinä he istuivat. Mutta minne se monikätinen huora hävisi?

“Luuletko, että minä teen tämän vapaaehtoisesti? Luuletko, että minulla on vaihtoehtoja? Luuletko, että minä olen joku paha mies, katso nyt, tyttäreni, minua!! Katso nyt mitä se horo on pannut minut tekemään!!!” Pekka osoitti verta valuvalla kirveellä kahta saunan lattialla makaavaa ruumista. Unni kuuli isänsä äänestä surun, kauhun ja paniikin.

“En minä halunnut vaimoani tappaa. Enkä piikaa. Enkä minä halua sinua tappaa, sinun on vain annettava lapsi minulle ja paettava. Juokse kauas pois täältä ja unohda kaikki.” Pekka pyöritti päätään, kauhu lävisti miehen sydämen. Sitten tuttu kohina peitti kaiken. Hän teki niin kuin pitikin. Hänen piti pelastaa lapsi, tappaa muut. Vain lapsella oli merkitystä.

“Miksi sinä teit niin? Miksi sinä nyt teet näin? Me ollaan molemmat sinun lapsia!” Unni huusi, tärisi ja itki.

“Ai miksikö?” Pekka sylkäisi. Hänen silmien takana häivähti varjo ja jostain kuului hevosen kavioiden kopsetta. “Minä tein tämän meitä varten, jotta meillä kaikilla olisi hyvä olla ja leipää riittäisi tästä perkeleen kitkaasta maasta.” Pekka otti askeleen kohti tytärtään, puristi kirveen vartta lujemmin, tunsi miten se käski ja odotti verta.

Hopea loisti pronssisesta terästä ja pekka näki sitä vasten kasvonsa. Kohina lakkasi. Hän romahti polvilleen ja itki. Saasta piti häntä tiukasti otteessaan, viime vuotisen veriuhrin veri oli vuoden kierron aikana vellonut hänen suonissa, rikkonut hitaasti järjen ja älyn. Se oli pakottanut hänet muistamaan, se oli pakottanut hänet tekemään teon mitä ei ikinä voinut antaa anteeksi. “Pakene lapsi kun vielä voit!!” Hän tiputti kirveen ja hautasi päänsä käsiinsä.

Unni ponnisti itsensä lauteelta seisomaan ja tikisti synnytyksestä heikoista jaloistaan kaiken mahdollisen voiman irti. Pekka nyyhki ja vapisi kiukaan edessä, hänen roteva vartalo tärisi. Kiukaan liekit nousivat, varjojen seasta kuului heikkoa kuisketta.

Unni ontui isänsä ohitse. Enää metri, sitten hän voisi teljetä oven kiinni ja saisi suljettua isänsä saunaan. Unnin mieli kirkastui, se loi hätäisen ja nopean pakosuunnitelman. Tuvasta hän hakisi vaatteet ja kengät. Lapselle korin ja jotain ruokaa. Hevoselle ei ehtisi satulaa, mutta hätä ei lue keinoja. Naapuriin olisi melkein viisi kilometriä tietä myöten, mutta hän voisi oikaista metsän läpi kulkevan polun kautta. Sieltä hän saisi turvaa, hetkeksi. Unni oli jo melkein ovella.

Pekan rautainen ote osui tytön nilkkaan. Unni kaatui selälleen ja näki, miten isän suuri hahmo nousi hänen ylleen ja repäisi pojan irti hänen sylistä.

“Nyt minä sinut saan, monikätinen huora! Minä tapan sinut! Lyön kirveellä kuoliaaksi! Miksi sinä olet perheeni murhannut!” Kaikki kävi nopeasti. Kirves nousi ja halkaisi Unnin kasvot. Tyttö ehti vielä tuntea miten ajatukset leimahtivat tuleen ja sitten tuli pimeää.

Pekka nosti vauvan käsilleen. Se ei itkenyt, oli vain hiljaa ja tuijotti varjoihin.

Vauva oli pieni, mutta sen paino tuntui raskaalta Pekan käsivarsilla. Mies tiesi oman verensä kiertävän lapsen sisällä. Oman, saastuneen verensä. Hän oli taistellut sitä vastaan niin kauan, kunnes se oli lopulta uuvuttanut ja saanut hänet hetkittäin valtaansa. Hopeinen veri ja ne hulluksi tekevät unet. Ne hän olisi voinut vielä kestää, mutta ei enää niitä ääniä, näkyjä, ahdistuksia ja monikätisen naisen syntistä rivoutta. Mies näki lapsessa itsensä.

Monikätinen nainen teutaroi lauteilla ja levitti haarojaan. Tämän pitää loppua.

“Mutta minä en voi sinua pitää, olen niin pahoillani” Pekka kumartui lapsi sylissään kivistä ladotun kiukaan luukun kohdalle. Hän aukaisi luukun ja pöyhi rautaisella hangolla leiskuvia hiiliä. Varjot tihenivät ja kuiskaukset vaihtuivat kiljunnaksi. Lauteet murtuivat ja seinät paukkuivat.

Lapsen silmät revähtivät auki, hopea vilahti niiden takana ja kimeä lapsen kirkuna täytti saunan. Kiukaan pesästä ulos hapuilevat liekit nuolivat Pekan käsiä. Ilmassa haisi kärventynyt iho. Mies nosti katseensa ylös ja huusi:

“Ukko, minä pyydän vielä kerran, kuule minua nyt, auta!!!”

Sinisen mustat pilvet nousivat tilan ylle, tuuli taivutti koivuja maahan. Ukkonen jyrähti ja salamat nuolivat pihaa. Monikätinen nainen ulisi hajonneiden lauteiden päällä ja ojenteli käsiään Pekkaa kohti.

“Ei mitään hätää, minä vain heitän sinut tänne.” Pekka sanoi, asetteli lapsen liekkeihin ja huomasi hikoilevansa hopeaa. Lapsi rääkyi, huitoi raajojaan ja katsoi isäänsä ennen kuin silmät sulivat kuoppiinsa. Monikätinen nainen hoippui Pekan luo. Se kumartui ja otti miehen mustaan syleilyynsä.

Miehen suonet hohtivat hopeaa ja polttivat lihaa luiden ympäriltä. Nainen upotti kynnet miehen ihon läpi, hopea valui rajuina sykäyksinä ulos, sihisi kuumuudesta ja jähmettyi jäähtyessään. Pekka halusi huutaa, mutta ei kyennyt. Kieli oli raskas ja jäykkä. Tuli poltti sisältä ja ulkoa, raastoi miehen sekoamisen partaalle. Lopulta tuska muuttui kuolemaksi ja kuolema hopeaksi.

Sauna vavahti, seinät kytivät raivoisiin liekkeihin ja sortuivat lopulta hiiltyväksi infernoksi. Salamat runnoivat raunioita läpi yön ja lopettivat vasta aamun sarastaessa.


Tohtori

Tohtorin saapuessa Kytömäen tilalle, rauniot savusivat vielä ja hänen oli pakko ottaa pieni kulaus kirkasta. Ennen niin kukoistavan tilan paikalla törrötti läjä hiiltyneitä hirsiä, karrelle palanutta karjaa lojui pihalla ja ilmasta pystyi yhä haistamaan kärventyneen lihan ja karvojen pistävän hajun.

Moneskohan kerta tämä oli? Eikä tähän oikeastaan ikinä totu, hän mietti ja jätti hevosensa tilan edustalle. Yöllä myrskyn jälkeen vihmonut sade oli saanut pihan pehmenemään kuralle ja siinä risteili pienten purojen uomia. Askeleet litisivät ja roiskivat märkää maata tohtorin nahkaisille saappaille. Hautaa kirja pyhän paikan alle, niin hän oli Ennille sanonut ja suuntasi kohti metsän laidalla ollutta saunaa.

Saunasta oli jäljellä vain kivinen kiuas jonka eteen oli jähmettynyt musta, polvilleen lysähtänyt ruumis. Sade oli osittain huuhtonut nokea ruumiin päältä pois ja sen alta hohti kalvakka hopea. Tohtori kaivoi takkinsa taskusta pienen lasisen pullon väritöntä nestettä, pyöritteli sitä pitkien sormiensa välissä ja korkin aukaistuaan kaatoi sisällön Pekan päälle.

Ruumis sihahteli ja kupli. Neste syövytti hopeaa, karrelle palanutta lihaa ja luuta. Muutamassa sekunnissa ruumis oli muuttunut höyryäväksi kaasuksi, joka hiljaa lipuen hajosi ohuen tuulenvireen mukana näkymättömiin.

“Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi, kuolema hopeaksi ja hopea olemattomaksi.” Tohtori sanoi ja kaivoi takkinsa taskusta toisen lasisen pullon. Tällä kertaa neste oli kirkkaan hopeista ja pulloa käännellessään se kimalteli ja näytti kuin olisi ollut vangittuna pieneen lasiseen koppiin. Tohtori avasi korkin, kaatoi kiirehtivän nesteen raunioihin ja astui itse taaemmaksi. Hopeinen neste hajosi tuhansiksi pisaroiksi ja levisi raunion pienempiinkin väleihin. Hetken kuluttua kuului pieni paukahdus ja nokinen savupilvi pöllähti ilmaan. Tohtori peitti kasvonsa liinalla ja siirtyi varovasti lähemmäksi savupilveä. Juokseva hopea oli löytänyt kohteensa. Matalassa montussa makasi musta, nahkakantinen kirja eikä se näyttänyt päivääkään vanhemmalta mitä tohtori muisti. Tohtori asetti tyhjän lasipullon kirjan viereen, odotti kärsivällisesti kaikkien hopeisten pisaroiden paluuta ja nosti sitten kirjan sekä lasipullon syliinsä ja lähti harppomaan takaisin hevosensa luo.

“Ai niin, melkein unohdin.” Tohtori pysähtyi ja nosti kaulallaan riippuvassa nahkaisessa ketjussa olevan hopeisen pillin huulilleen ja puhalsi sillä äänettömän kutsun. Kytömäen tilan pihakoivun oksat kohahtivat ja loputkin kellastuneet lehdet leijuivat maahan. Pikimustat, peukalonpään kokoiset silmättömät linnut lehahtivat lentoon ja jäivät räpyttelemään tohtorin eteen.

“Viekää veljille viesti, kirja on tulossa kotiin.”

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.